sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Mikä tässä oikein mättää?

Tiedänhän sen - syöminen. Ihan koko helkutin ajan se sama kompastuskivi: syöminen. Viimeiset kolme vuotta elämästäni on pyörinyt ihan vain pelkästään syömisen ympärillä. Onko siis ihme, jos joko käsitys siitä on vinksahtanut vituralleen? Syöppö olen, en sitä kiellä, ja napostelu on alkanut yhä enenevässä määrin ottaa valtaa, ja suuhun eksyy ihan vääränlaista naposteltavaa. Annoskoot ovat kasvaneet 2dl:sta. Kotona syön leipälautasellisen, töissä ruoka mahtuu puolelle tavalliselle lautaselle. Arkisyöminen töissä onnistuu hyvin, mutta viikonloput ovat yhtä repsahdusta, jossa kustaan ja huolella koko viikon tsemppaukset. Toistuva kaava viikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen. Ei ihme, että vaaka näyttää jotakuinkin plusmiinusnollaa, vaikka odotan miinusmerkkistä lukemaa kuin kuuta nousevaa.

Ja ne pluskilot, joita ei vielä ole mahdoton määrä... Silti, ne tuntuvat siltä, että olisin palannut takaisin 160 kiloiseksi. Ei mitään armoa itselleni. Minäkuva on täysin hukassa. Hetkittäin näen itseni peilistä ihan mukiinmenevänä (helkutin isoon mukiin toki), mutta ne hetket ovat pian ohi ja palaan itseinhoon. Olen jopa huvitellut (vai rääkännyt itseäni, en tiedä kumpaa lie) Instassa selaamalla pluskokoisten bloggareiden kuvia. En osaa sijoittaa itseäni kehollisesti mihinkään väliin, järki sanoo että olen toki pienempi kuin monet bloggarit, mutta sydän ei usko. Ihmettelen ja ihailen oikeasti isojen ihmisten kehollista itseluottamusta, kun he muhkuroistaan ja alleista huolimatta poseeraavat kameralle hymyillen....

Minä en hymyile. Päivitin vastikään yhden profiilikuvan, johon rakas ihminen kommentoi, että hymyilisit joskus näissä kuvissa... En voi, kun ei hymyilytä. Minun elämäni on vakava asia. Haudanvakava. Olen jäänyt jumiin synkkyyteen ja kriittisyyteen ja tusinaan muuhun yhtä tyhmään asiaan, jotka nakertavat sisimmässä ja estävät onnelllisuuden. En tiedä millä tästä sätkitään eteenpäin! Tuntuu toivottomalta! Parisuhdekin taitaa vedellä viimeisiään, koska en kestä/siedä/halua mitään fyysistä. En suutele, koskettaminen ällöttää, seksuaalisia haluja ei kertakaikkiaan ole! Olen vain alavireinen, negatiivinen, passiivinen ja onneton, ja niin helkatin hukassa.

Kirjoitan pahaa pois, sana ja rivi kerrallaan. Aluksi ainakin haparoiden ja vähän anteeksipyytäen. Olkoon näppäimistö taikasauvani, jolla kevennän taakkaani.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Long time, no see.

Mitä tapahtui tälle raskassarjalaiselle, joka leikkauspöydän kautta lähti haeskelemaan normaalimpaa kokoa? Kahteen vuoteen en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa yhtään mitään. Kertonee pääkopan jumituksesta, mutta myös painon jumituksesta. En vaan ole saanut sitäkään pois, niin kuin olisi kuulunut. Pussikeitot ovat kyllä taakse jäänyttä elämää minun kohdallani, mutta en ala blogia sittenkään uudelleen nimeämään.

Kuluneet pari vuotta ovat olleet oikeasti yhtä jumitusta. En ikinä olisi uskonut ennen leikkausprosessiin lähtemistä, millaiseen prässiin joudun. Pääparalla on ollut täysi työ pysyä mukana, ja siinähän kävi vähän sitten niin, että koska palikat eivät riittäneet asioiden käsittelyyn, alkoi mieliala sahata pohjamudissa. Kävin juttelemassa vuoden verran minäkuvasta psykologilla, ja ehkä se vähän auttoi, ehkä enemmänkin olisi saanut auttaa. Haasteellista on ollut ja voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, ettei minulla KOSKAAN ole ollut itsetunto näin alhaalla kuin se nyt on. Olen laihtunut siitä, mitä isommillani olin, mutten vieläkään ole sopiva!

En ole sopiva itselleni. Syytän ja syyllistän itseäni epäonnistumisesta. Nyt kun olen saanut 6-7kg takaisin, on oma pää sitä mieltä, että ollaan takaisin lähtöruudussa vaikka vaaka edelleen näyttää yli 50kg vähemmän kuin ennen. Ei riitä, ei näemmä minulle. En tiedä mikä muuttuisi jos pääsisin alle sen oman "haamurajani", tuskin mikään. Yritän tolkuttaa itselleni, että kyllä voin olla hyvä jo tälläisenä- pää vain ei usko... En uskalla kovinkaan tuulettaa itseäni läheisille, en halua kuormittaa ketään sen enempää, kun kyllä tässä ajassa jokaisella on taakkaa kannettavana. Puoliso ei ymmärrä. Olen vissiin ihan hyvä, end of the story, hittojako sitä jatkuvasti jauhamaan.

Kävin eilen taas ravitsemusterapeutilla, hoitosuhde ei ole onneksi missään vaiheessa katkennut ja siitä olen onnellinen. Nyt hän tsemppaa minua, että pääsin niistä kertyneistä kiloista takaisin siihen lukemaan, missä pitkään oltiin, ja tiedä vaikka sen allekin, jos saan tsempin päälle ja syömiset järkeistettyä. Kunpa tämän jaksaisin nyt ottaa asiakseni, ja saisin aikaseksi vähän aktivoitua liikkumaankin.

En ole saanut itsestäni ulos mitään kirjallista (paitsi paksun nivaskan koulutöitä, kaksi opiskeluvuotta täyttyy pian), ja uskon että siinä on yksi syy siihen, että olen mennyt niin syvälukkoon jollain tavalla. En jaksa tätä nyt pikaisesti kirjoittamaani oikolukea tai miettiä sen tarkemmin tai syvällisemmin, tämän tekstin funktio on vain tehdä minut uudelleen jollain lailla näkyväksi! Kirjoittaa pahaa pois, purkaa ajatusvyyhtiä edes jostain kulmasta, edes vähän. Kirjoittaminen on minulle aina ollut itseni purkamiskeino, yritän ottaa sen uudelleen käyttöön. Uskon, että kirjoittaminen voisi auttaa minua.

Että täällä sitä kompuroidaan, ja toivottavasti tästä lähtee kaikinpuolin uusi alku, tälle blogillekin :)

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Kesä

En näemmä saa enää itsestäni mitään näppiksen kautta ulos. Plaah.


Paino - jumittaa.
Pää - jumittaa.
Opiskelut - alkaa elokuussa.
Kesän perhejuhlat - suoritettu, mekossa, kuulemma kauniina.


Vaan se pää.
JU- MIT- TAA.


Kaiken pitäs olla hienosti ja hyvin, ja mun onneni kukkuloilla ja rinta rottingilla.


Juuei. En oo.


En.


Ainakaan tänään.

torstai 22. toukokuuta 2014

Kesä keikkuen tulevi

Tämä blogi on jäänyt hävettävän huonolle päivitykselle. Kevät oli hei hulinaa ja näemmä sama boogie jatkuu kesää kohden. Pääsiäisen reissu sujui mukavasti ja siitäkin tuntuu olevan jo pieni iäisyys aikaa. Se turvavyö lentokoneessa mahtui ongelmitta ja sitä joutui kiristämäänkin, ennenkokematonta!!! Voisin vaikka vannoa matkustamotilojen suurentuneen muutenkin sitten edellisen lennon 😊 Ensimmäinen loma pikkumasuisena meni kaikinpuolin hienosti, tehtiin pitkiä kävelyitä ja nautittiin rauhallisesta, vasta kauttaan aloittelevasta kohteesta.

Painokin säikähti taas pari kiloa alaspäin. Kovin hidasta pudotus on leikkauksen jälkeen kyllä ollut, mutta niin kauan kun putoaa, en valita. Ihan 20kg:a ei ole vielä leikkausaamusta lähtenyt, ja aikaahan siitä on kohta jo 8 kk. Muuten kyllä olen saanut aika paljonkin palautetta muutoksestani, onpa minut kerran tunnistettu jopa vain äänestä 😋 Vaatekoko on kaikkein pahimmasta pienentynyt 10-14 numeroa. Olen ostanut jopa elämäni ensimmäiset mekot, edessä on ylioppilasjuhlat sekä oman pojan rippijuhlat. Jännittää pukeutuminen juhliin ihan tosissaan ja ystävät ovatkin väsyksiin asti joutyneet arvioimaan whatsappissa mun loputtomia selfieitä makutuomarin roolissa. Enkä tahdo uskoa sittenkään!!! Kai se on jotenkin sitä, ettei pää ole vieläkään muutoksessa mukana. Ravitsemusterapeuttini onneksi ymmärsi yskän ja sain lähetteen psykologille, joka auttaa minua minäkuvan muodostamisessa. Multa puuttuu pohja, jolle rakentaa, koska en ole ikinä aikuisiällä ollut näin "pieni".

Viikonloppuna repäisen ja lähden risteilylle tapaamaan muita tämän leikkauspolun läpikäyneitä. Toivottavasti tulee mukava reissu ja jaksan olla reipas ja sosiaalinen ennestään vieraassa porukassa. Uusia haasteita on luvassa myös lähiviikkoina, parit pääsykoe haastattelut ja soveltuvuus kokeet. Ihanhan tässä jännittää,  olenko 20 vuodessa muuttunutkin jotenkin alalle sopimattomaksi 😎

Summa summarum, life is good 😌

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Hei hei mitä kuuluu?

Kun ei kuulu oikein mitään! Paino on jumitellut ja hidastellen pudonnut vain pari vaivaista kiloa nyt tämän vuoden aikana, sentään -55kg täyttyi juuri tänä aamuna, ja jumi nytkähti vihdoinkin vähän alaspäin. Edelleen käyn sinnikkäästi vaakalla ainakin aamuisin, silläpä se turhautuminen meinaakin iskeä... Ihan normaaliahan se on, että syistä erinäisistä aamupainoissa voi olla isojakin heittoja. No, pääasia että suunta yleisesti ottaen on tiukasti alaspäin. Niinhän se pitääkin.


Aloitin lihaskuntoharjoittelun fysioterapeutin kanssa. Oli tosi iloinen yllätys, että saankin 5+1 kertaa tavata fyssarin ihan tässä kotikunnassa liittyen tähän leikkausprosessiin. Fysioterapeutti, kenellä käyn, on oikein mukava ja osaa hyvin neuvoa ja ohjata. Syviä vatsalihaksia on etsitty, ja jalkakyykyn ihanuus ja kamaluus koettu. Kotiläksyjä oon yrittänyt tehdä myös tunnollisesti. Seuraavalla, kolmannella ohjauskerralla on sitten treffit paikallisella punttisalilla ja saan ohjausta siellä. Kivaa! Vaikka en ole mitään jumppaihminen, olen ihan motivoitunut tähän fysioterapiaan kyllä ja tekemään niitä liikkeitä.


Taannoin käydessäni terkkarilla B12-piikillä, kyselin häneltä olisiko mahdollista saada kopiota kouluaikaisista painotiedoistani. Sainkin ne sitten seuraavalla viikolla. Minulla itselläni ei nimittäin ollut mitään hajua milloin mun paino esim. on noussut yli sadan kilon. Nyt sain papereista haarukoitua sen kipurajan 13-14 ikävuoden väliin. Aika hurjaa, jos oikein alkaa ajattelemaan. Suurin papereista löytynyt paino oli lukion kakkosella sinne merkitty 112kg. Eli painan nyt sen verran kun varmaan lukion aloittaessani. Huisia. Tiedä miten tässä vielä taantuu, kun paino putoaa lukemiin, jossa olen viimeksi ollut teini-iässä... :)


Mutta eteenpäin on elävän mieli, ja satasen alitus hohtaa kirkkaana mielessä, toivon pääsiäiseen mennessä sen etapin saavuttavani. Tai mieluummin tietysti vähän ennen, lähdetään perheen kanssa lomamatkalle, ja siihen mennessä toivon saavani painon alle satasen. Odotan jo innolla ekaa kertaa lentokoneessa tälläisellä painolla, sillä isommalla massalla se kun on ollut... no, kyllähän te tiedätte. Sen lisäpalan pyytäminen on aina yhtä noloa, ja se myös, ettei se pöytä mahdu kunnolla alas vaan pitää syödä hankalasta naapurin pöydältä. Silläpä aina olen maksanut ylimääräisiä kymppejä, että saan itse valita istumapaikat, että olen voinut sijoittaa nuorimman lapsista viereeni, että tullut aavistuksen verran lisää tilaa itselle, ja on voinut lainata pöytää :) Nyt voi olla jo vähän eri boogie, jännityksellä odotan :)



sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Tajunnanvirtaa paksusta mielestä

Uudessa Kauneus ja terveys-lehdessä oli älyttömän hyvä juttu siitä, miten paljon laihtuneen mieli ei laihdu samaa tahtia kuin kroppa, ja miten vaikeaa vielä sellaisen, joka aina on ollut ylipainoinen, on päästä balanssiin muuttuneen vartalon ja minäkuvan kanssa. Niinpä, tell me about it.


Kovapäinen, kovapäisempi, minä. Vaikka kuinka kuvaan itseäni ja teen valokuvakollaaseja muutoksesta, niin silti peilistä katsoo vieläkin takasin  yli 50kg painavampi minä. Välillä peili heittää eteeni jonkun ihan vieraan kuvajaisen, jossa on jotain hämärästi tuttua. Olen utelias, sen voin myöntää, ja ärsyynnyn itsekin pelin tuijottelustani. Luulisi tuolla tuijottelumäärällä menevän faktojen hitaampaankin kaaliin - no ei mene ei :) Ehkä pikkuhiljaa. Tiedän, että tässä asiassa pitää vain malttaa olla itselleen armollinen. Ja että tämä vaan vie aikaa.


Kuluneen viikon aikana kovaan päähän on tehty lukuisia lempeitä kolautuksia. Ihana ystävä piti lempeän palopuheen siitä, miten mun pitää olla itsestäni ylpeä ja mennä rinta rottingilla, minun ei tarvise enää häpeillä itseäni. Tuntuu ihan käsittämättömältä kuulla tuollaista, ja olen todella onnellinen, että minulla on ystävä, joka niin uskaltaa sanoa, ja jolla on niin suuri sydän, että haluaa sanoa asioita suoraan. Minun NIIN tarvitsi kuulla tuo jonkun suusta!!! Välillä tuntuu, että aikaisemmin läheisinä pitämäni vähän pelkäävät mun muutosta? Tämä ON iso muutos, varmasti myös ystävillekin, mutta se, että minä laihdun, ei lihota heitä eikä ole keneltäkään pois.


Eilen oltiin juhlissa, jossa näin pitkästä aikaa joitain sisaruksiani perheineen. Kommentit olivat ihania, "perheen ruipeloa" kiusattiin lempeästi :) Hauskaa oli, että eräs vanhempi pariskunta ei tunnistanut mua, vaan olivat kysyneet siskoltani enkö minä olekaan tullut juhliin ja että kukas tuo nainen on :) Tulivat sanomaankin sitten, että eivät tunteneet kun olen niin muuttunut kesästä ja että olen "niin komea" nyt... Hei onhan mun täytynyt muuttua, kun mua ei enää tunnistettu!!! Myös eilen otettuja kuvia olen tuijottanut silmät solmussa: miten voi olla mahdollista, että en näytä normaalikokoisten ihmisten rinnalla mitenkään erityisen isolta?? Kuvista katsoo takaisin ihan ok näköinen, onnellisen näköinen vähän pyöreä nainen, joka hymyilee suupielet aika hauskasti kuopilla :)


Matkaa on vielä jäljellä. Haaveilen tänä vuonna 30kg pudotuksesta. Tämän pituisena olisin sitten edelleen ylipainoinen, mutta uskoakseni musta ei ikinä tule ihan normaalipainoista. Joskus jo tässä vaiheessa törmään minulle uusiin ihmetyksiin, jotka naurattavat. Pyyhkeet menevät ympärilleni kokonaan. Autossa voin nostaa lattialle pudonneen jutun odottamatta ensin auton pysähtymistä ja nousematta ensin itse autosta. Jopa reisieni välistä nykyään näkyvää auton penkkiä säikähdin kerran :) Yllätän toisinaan itseni istumasta jalka toisen päälle nostettuna. Ja joskus lenkillä meno tuntuu niin kevyeltä, että tuntuu että vähän juoksuaskeleita ottamalla voisi vaikka lähteä lentoon! Elämä on kuulkaas aika ihanaa!

maanantai 30. joulukuuta 2013

Kohti uutta vuotta

Joulu onnekkaasti ohi tänä vuonna. Ei se ollut maailman kamalin joulu, mutta silti aika pakkopullaa. Liikaa tulee tehtyä vain siksi, että niin "kuuluu" tehdä jouluna, eikä siksi että oikeasti haluaisi ja se tuntuisi hyvältä. Iso askel oli joulukorttien lähettämättä jättäminen. Hups, noin vain! Ja mä jäin henkiin! Jos ensi vuonna löytyy inspis kortit askarrella ja lähettää, niin sitten lähetän ne, mutta jos ei - siitäkin selviää hengissä :)

Joulun syömiset pikkumasun kanssa onnistui ihan hyvin. Jouluruoka on äärettömän tönkköä ja raskasta, sen kyllä huomasi. Pieni annos riitti, ja maistui ihan hyvältä. Paino otti pienen spurtin alaspäinkin ja jäi taas siihen jumittelemaan. Mietin pitkin vuotta, että jos viikolla 52 tänä vuonna saan sanoa laihtuneeni 52kg, niin voin olla tyytyväinen. No - voin olla :) Keskimäärin jokaisena vuoden viikkona on massastani kadonnut kilo. Ei huono! Ja toivon saman tahdin jatkuvan ainakin juhannukseen!

Väsymys meinaa olla seurana, onneksi kohta 3kk tarkastuksen kohdalla tulee laajat labrat, joissa selviää hempan lisäksi b-vitamiinien taso. Lisäksi olen huomannut niinä harvoina kertoina, kun olen käynyt kävelemässä, että jalat alkaa loppulenkistä olla kuin keitettyä makaroonia... Arvelen että johtuu siitä, että en syö tarpeeksi hyviä hiilareita ennen lenkkiä. Pitääkin alkaa testata auttaisiko "hiilaritankkaus" ennen lenkkiä jaksamaan paremmin. Alkaa pieni liikuntakärpänen pureskella, saas nähdä saisinko vihdoin aikaiseksi mennä allejani lepattelemaan uimahalliin.... Pitäisi, mutta....

Kaikenkaikkiaan kaikki hyvin täällä, ja vielä pari päivää löysäilyä edessä ennen töihinpaluuta. Ihan hyvä näin :)