Sitä se on ollut mun saikku, istumista kutimen kanssa sohvannurkassa. Oonpaha saanut muutamat sukat eteenpäin, ja vielä muutamat pienemmät pitäis saada aikaiseksi. Alkaa vaan jo vähän tympiä noi iltapäivän ohjelmat telkusta, hohhoijaa. No olen mä käynyt lenkillä joka päivä melkein ja eilen lähikaupungissa ostoksilla ja kampaajalla piristymässä Maanantaina pitäisi suunnata takaisin töihin, vähän jännittää kyllä. Fyysisesti pystyn kyllä ihan hyvin varmaan jo töihin, mutta jännittää pitääkö selitellä poissaoloa, syömisiä ym. En vaan jaksaisi yhtään keksiä hyviä selityksiä pitkälle poissaololle ja pienille annoksille, vallankin kun olen kuullut poissaoloni aiheuttaneet mietintöjä siitä, miten mulla voi olla niin paljon lomaa... En kaikille sanonut olevani saikulla... My life, my business. Deal with it.
Käytiin viikonloppuna maailmalla isossa ostarissa shoppailemassa, lähinnä lapsille talveen tarvittavaa, mutta myös minä olin takkia vailla ja samoin kenkiä. Kiersin kenkäosastoja ensin kuin kissa kuumaa puuroa, arkana edes sovittamaan, mutta löysinkin sitten ihan kivat kiilakorolliset nilkkurit, joilla mun suureksi yllätykseksi on hyvä kävellä. Ja takin, Zizzin ale-rekistä. En olekaan ennen Zizzissä käynyt, ja voi olla ettei kukkaro anna myöden montaa ostosta sieltä tehdäkään. Vaan iloinen yllätys oli ihmisenkokoiset myyjät! Oon aina ollut tosi huono arvioimaan omaa kokoani suhteessa muihin, mutta mukana ollut mies oli sitä mieltä, että meitä palvellut myyjä oli minua isompi. Olen edelleen hieman skepitinen. Ei kai kukaan oikeasti voi olla minua isompi? Mutta takki on kiva, sopivaan hintaan, eikä edes isointa kokoa kaupassa :)
Kaikki on sujunut ihan hyvin, edelleen. Oikea kylki välillä muistuttelee olemassaolostaan (sappikivet?) ja vatsantoiminta meinaa olla toisinaan työlästä, mutta muuten ihan jees. Nukkuminen mahallaan onnistuu taas ja kengät saa kumartumalla jalkaan. Kävin jopa ulkona syömässä viikonloppuna, ja vilautin ekan kerran FOTEGin korttia, aakkosasemalta sai sillä noutopöydän lasten hinnalla ongelmitta. Söin ehkä ½dl perunamuusia, muutaman sorvatun porkkanan, lusikallisen raejuustoa ja 1½ lihapullaa. Röyh.
Niin että tälläistä tänne, mitäs teille kuuluu?
tiistai 22. lokakuuta 2013
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Leikattiinkohan mut oikeasti?
Syöminen ja juominen sujuu ihmeen hyvin. Keskiviikkona tulee kaksi viikkoa leikkauksesta. En varmastikaan määrällisesti syö tarpeeksi enkä saa tarpeeksi kaloreita, mutta pääasia että pystyn syömään. Annoskoko on varmaan 1dl-1,5dl kerrallaan. Kuin todisteena siitä söin juuri viiliä 150g eli kokonaisen pikkupurkin. Mitä vetelämpi tai sosemaisempi ruoka, sitä helpommin sitä saan syötyä tuon puolisentoista desiä kerralla. Sen jälkeen on täysi olo, muttei mikään ähky kuitenkaan.
Juominenkin sujuu ihan hyvin, voin juoda helposti vettä (aluksi vesi vain pyöri suussa, mutta onneksi se helpotti parin päivän päästä siitä), mutta koska janoa ei oikein ole, ei sitä vain tule juotua tarpeeksi. Mulla kulkee koko ajan vieressä puolen litran vesipullo, ja tavoitteenani on ollut se pari kertaa päivässä tyhjentää, sit siihen päälle kahvit, maidot ja piimät. Vähästä juomisesta kun kärsii koko kroppa, ei vain päänsäryn muodossa vaan myös ummetuksena. Siitäkin jo yksi tuskallinen taistelu takana...
Liikkumista olen aloitellut kävelylenkeillä, jos sitten ensi viikon loppupuolella pääsisi vaikka uimaankin jo. Kävellä jaksan ihan hyvin jo suht pitkiäkin matkoja, kunhan vauhti pysyy kohtuullisena. Tulevaisuuden lenkeille mukaan lähtee kävelysauvat, ja haaveilen viime viikolla Elixirissä esitellyistä pumppusauvoista, jotka tuovat käsille lisätehoa kävelylenkeille ja niitä tituleerattiin "allintappajiksi". Sopii mulle siis paremmin kun hyvin, allinlöllöt lepattaa kuin siivet, ja varmaan vielä pahemmiksi vain käyvät painon laskiessa.
-42kg on saanut aikaan sen, että ihmiset oikeasti alkavat huomata muutoksen minussa. Ihan lyhyellä aikaa useampi ihminen on tullut sanomaan, että olen pienentynyt paljon ja useampi on myös sanonut, että minussa on joku hehku tai säteily, jollaista eivät ole aikoihin minussa nähneet. Tuntuuhan se mukavalta kuulla tuollaista <3 Kannustaa eteenpäin! Matkaahan tässä vielä on, mutta eteenpäin on suunta, edelleen!
Juominenkin sujuu ihan hyvin, voin juoda helposti vettä (aluksi vesi vain pyöri suussa, mutta onneksi se helpotti parin päivän päästä siitä), mutta koska janoa ei oikein ole, ei sitä vain tule juotua tarpeeksi. Mulla kulkee koko ajan vieressä puolen litran vesipullo, ja tavoitteenani on ollut se pari kertaa päivässä tyhjentää, sit siihen päälle kahvit, maidot ja piimät. Vähästä juomisesta kun kärsii koko kroppa, ei vain päänsäryn muodossa vaan myös ummetuksena. Siitäkin jo yksi tuskallinen taistelu takana...
Liikkumista olen aloitellut kävelylenkeillä, jos sitten ensi viikon loppupuolella pääsisi vaikka uimaankin jo. Kävellä jaksan ihan hyvin jo suht pitkiäkin matkoja, kunhan vauhti pysyy kohtuullisena. Tulevaisuuden lenkeille mukaan lähtee kävelysauvat, ja haaveilen viime viikolla Elixirissä esitellyistä pumppusauvoista, jotka tuovat käsille lisätehoa kävelylenkeille ja niitä tituleerattiin "allintappajiksi". Sopii mulle siis paremmin kun hyvin, allinlöllöt lepattaa kuin siivet, ja varmaan vielä pahemmiksi vain käyvät painon laskiessa.
-42kg on saanut aikaan sen, että ihmiset oikeasti alkavat huomata muutoksen minussa. Ihan lyhyellä aikaa useampi ihminen on tullut sanomaan, että olen pienentynyt paljon ja useampi on myös sanonut, että minussa on joku hehku tai säteily, jollaista eivät ole aikoihin minussa nähneet. Tuntuuhan se mukavalta kuulla tuollaista <3 Kannustaa eteenpäin! Matkaahan tässä vielä on, mutta eteenpäin on suunta, edelleen!
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Minulla on pikkumaha!
Eli pitkä odotus on palkittu uudelleenjärjestellyllä ruuansulatussysteemillä :)
Keskiviikkona kävelin reippaasti aamuseiskalta Leiko-osaston oven taa odottelemaan, ja siitä sitten suorilta vaatteiden vaihtoon. Olin vissiin niin hermostunut, että unohdin rintsikat avopaidan alle, ne kävin vielä myöhemmin "palauttamassa" vaatepussiin. Vastaanottava hoitsu kävi nopeasti perusjuttuja läpi, antoi esilääkkeet (panadol+zyrtec) ja sitten saikin istua odotushuoneeseen odottelemaan. Aika pian hoitajat (3kpl-tai yksi oli opiskelija, jolle annoin luvan olla läsnä) tulivatkin hakemaan, ja hissillä matkasimme kerrosta ylemmäs leikkaussaliin. Salissa kävin laverille pötkölleen ja sektiokokemuksesta viisastuneena en enää ollut ihan paniikissa, kun ympärillä alkoi mahdoton kuhina. Lääkintävaksi oli tälläkin kertaa komea ja lempeä, silitteli rauhoittavasti. Siis oikeasti, opetetaanko niille koulussa rauhoittavaa silittelyä?? :) No joo, sitten alkoi nukutuslääkäri touhuilla kanyylin laiton kanssa (onnistui vasta toisella yrittämällä, ekasta jäi muistoksi komea mustelma) ja lääkintävaksi jalkojen kanssa, sain hekumallisten tukisukkieni päälle pumppusukat ja jalat laitettiin "asentoon", ja sit kokeiltiin pöydän kallistus, jännittävän pysty oli pöydän asento. Tuli lätkää ja läpyskää sinne sun tänne reippaaseen tahtiin. Kaikki olivat iloisia ja hymyileviä ympärillä, ja taisin itsekin lohkoa vielä jotain. Sitten sain happimaskin kasvoilleni, ja kohta nukutuslääkäri sanoikin laittavansa nukutusaineen, pahoitteli että se kirvelee kädessä, mutta sitä kirvelyä odottaessa vintti sitten jo pimenikin.
Seuraava utuinen muistikuva on siitä, kun salissa/ heräämössä heräteltiin aika pian operaation jälkeen. Muistan kysyneeni legendaarisesti: "olenko mä hengissä" - ja myöntävän vastauksen jälkeen jatkoinkin unia, kunnes taas heräteltiin ja kyseltiin kipuja. En ole ihan varma kiputasostani, mutta nähtävästi muhun sattui, koska pyysin muutamaan kertaan lisää kipulääkettä. Siksipä kai pääsinkin osastolle vasta noin yhden aikaan, kun piti huilailla heräämössä vähän pisempään tujun lääkityksen takia. Osastolla minut kärrättiin huoneeseen, jossa torkuskelin ja naputtelin tekstiviestejä ja taisin jonkun puhelunkin soittaa. Huoneessa oli alkuun (verhojen takana toki)joku papparainen, joka kyllä illanedellä lähti jatkohoitoon muualle. Parin tunnin päästä tuli viereen toinen peti, kohtalotoveri, ja vielä illemmalla kolmas. Jossain vaiheessa, ehkä viiden maissa, pyysin päästä jalkeille ja kävelin hoitajan avustamana tippatelineen kanssa vessaan. Vessareissu sujui hyvin, mutta huoneeseen tultua huomattiin yhden tähystysreijistä vuotavan verta reiluhkosti, mutta vuoto tyrehtyi painamalla. Toisen kerran illemmalla tehty vessareisu ei enää saanut reikiä vuotamaan, mutta jouduin soittamaan kelloa vessassa, kun alkoi ihan mahdottomasti pyörryttää, ja sitten mentiinkin kahden hoitsun saattelemana takaisin huoneeseen. Illalla kävi pari vierastakin, vertaisryhmästä mun pikkumasun "kummi" ja samassa talossa työskentelevä ystäväni. Pumppusukkien tasaisesta puhinasta x 3 huolimatta yö meni aika mukavasti ja sain nukuttuakin. Verenpainetta ja tippaa vahdattiin ja vaihdeltiin välillä, mutta ei se haitannut unta.
Seuraavana aamuna sain pumppusukat ja tipan irti, liikkuminen helpotti huomattavasti, ja pääsi itsekseen käymään vessassakin. Aamupalaksi tuli järjettömän kokoisessa kulhossa voilta maistuvaa mannavelliä, mustikkakiisseliä ja kahvia. Sain muutamia teelusikallisia syötyä, ja huomasin, etten voi makeaa syödä, siitä tuli kylmä hiki ja huono olo. Esimerkiksi mehu ei vaan käynyt. Päivä sujui käytävällä hiihdellen, kutoen ja torkkuen sekä huonekavereiden kanssa jutellen. Ruuaksi oli sosekeittoja, joita taas varovasti maisteltiin. Illalla söin kokonaisen pienen laktoosittoman banaanijugurtin, enkä muista että milloinkaan olisin syönyt mitään yhtä hyvää! Pumppusukat jäi yöksi laittamatta vaikka aiemmin niin uhkailtiin, ja yö sujuikin mukavammin ilman niitä.
Viimeisenä aamuna heräsin jo aikaisin ja kävin suihkussa. Ihana olo, kaikesta siitä sängyssänyhräämisestä oli ihan lähmäinen olo. Lääkärimme "Cruella" purjehti kävelytelineineen (tietsikkapöytä) heti 7.30 lukemaan lakia meille ja antoi kotiutumisluvan iltapäivälle. Sitähän siinä sitten loppupäivä odoteltiinkin :) Omat vaatteetkin vaihdettiin oitis luvan hellittyä. Heti puolenpäivän jälkeen fyssari ja ravitsemusterapeutti olivat jorinansa pitäneet ja suuntasin ekana pois osastolta. Mies oli saanut auton parkkiin tietty kaikkein kauimmaselle parkkikselle, ja lievä tutina ja kylmä hiki oli, kun sinne käveli, olihan siihen mennessä syönyt vasta aamupalan! Mies haki mulle juotavan jugurtin ja desi sitä riskasikin jo kummasti oloa. Se on asia, mistä vähän hoitajia kritisoin ja mihin parantamisehdotuksia voisin antaa, että jo sairaalassaoloaikana muistuteltaisiin jatkuvasta juomisesta ja huolehdittaisiin siitä, että olisi mahdollisuus syödä niitä pieniä aterioita usein. Nyt laitoshuoltajat hakivat ruuat pois ennen kuin oli ehtinyt syödä "kaikkea". Onneksi hoksattiin aina nostaa jotain sivuun tarjottimelta, että pystyi myöhemminkin syömään.
Kotiutuminen on lähtenyt ihan mukavasti vauhtiin. Syön ja juon, siinä on opettelua ja muistamista kerrakseen. En alkanut keräämään itselleni vuosisadan ummetusta (been there, done that sektion jälkeen) vaan otin heti hyvissä ajoin pegorionia, ja aion ottaa vastakin, jos ei muuten tulosta synny :) Yhtä röyhtyä ja pieruahan tää nyt on, toivottavasti helpottaa jossain vaiheessa. Leikkauskaasut eivät ole suuremmin vaivanneet, muutamia "pistoksia" on ollut, mutta aika ohimeneviä. Olen nyt kotona pärjännyt kahdella 1g Panadolilla, ihan särkylääkkeettömäksi en ihan vielä uskalla heittäytyä. Juominenkin alkoi sujua paremmin, kun vertaisvinkin mukaan laitoin vesipullooni ihan muutaman tipan light-mehua, alkoi vesi uppoamaan suussa pyörimisen sijaan :)
Eli siis täällä kaikki hyvin, ja hyvillä mielin leikkauksesta olen. Viisi pientä reikää ja muutama sulava ommel on vatsalla vielä, mutta täältä tullaan, uusi elämä!
Keskiviikkona kävelin reippaasti aamuseiskalta Leiko-osaston oven taa odottelemaan, ja siitä sitten suorilta vaatteiden vaihtoon. Olin vissiin niin hermostunut, että unohdin rintsikat avopaidan alle, ne kävin vielä myöhemmin "palauttamassa" vaatepussiin. Vastaanottava hoitsu kävi nopeasti perusjuttuja läpi, antoi esilääkkeet (panadol+zyrtec) ja sitten saikin istua odotushuoneeseen odottelemaan. Aika pian hoitajat (3kpl-tai yksi oli opiskelija, jolle annoin luvan olla läsnä) tulivatkin hakemaan, ja hissillä matkasimme kerrosta ylemmäs leikkaussaliin. Salissa kävin laverille pötkölleen ja sektiokokemuksesta viisastuneena en enää ollut ihan paniikissa, kun ympärillä alkoi mahdoton kuhina. Lääkintävaksi oli tälläkin kertaa komea ja lempeä, silitteli rauhoittavasti. Siis oikeasti, opetetaanko niille koulussa rauhoittavaa silittelyä?? :) No joo, sitten alkoi nukutuslääkäri touhuilla kanyylin laiton kanssa (onnistui vasta toisella yrittämällä, ekasta jäi muistoksi komea mustelma) ja lääkintävaksi jalkojen kanssa, sain hekumallisten tukisukkieni päälle pumppusukat ja jalat laitettiin "asentoon", ja sit kokeiltiin pöydän kallistus, jännittävän pysty oli pöydän asento. Tuli lätkää ja läpyskää sinne sun tänne reippaaseen tahtiin. Kaikki olivat iloisia ja hymyileviä ympärillä, ja taisin itsekin lohkoa vielä jotain. Sitten sain happimaskin kasvoilleni, ja kohta nukutuslääkäri sanoikin laittavansa nukutusaineen, pahoitteli että se kirvelee kädessä, mutta sitä kirvelyä odottaessa vintti sitten jo pimenikin.
Seuraava utuinen muistikuva on siitä, kun salissa/ heräämössä heräteltiin aika pian operaation jälkeen. Muistan kysyneeni legendaarisesti: "olenko mä hengissä" - ja myöntävän vastauksen jälkeen jatkoinkin unia, kunnes taas heräteltiin ja kyseltiin kipuja. En ole ihan varma kiputasostani, mutta nähtävästi muhun sattui, koska pyysin muutamaan kertaan lisää kipulääkettä. Siksipä kai pääsinkin osastolle vasta noin yhden aikaan, kun piti huilailla heräämössä vähän pisempään tujun lääkityksen takia. Osastolla minut kärrättiin huoneeseen, jossa torkuskelin ja naputtelin tekstiviestejä ja taisin jonkun puhelunkin soittaa. Huoneessa oli alkuun (verhojen takana toki)joku papparainen, joka kyllä illanedellä lähti jatkohoitoon muualle. Parin tunnin päästä tuli viereen toinen peti, kohtalotoveri, ja vielä illemmalla kolmas. Jossain vaiheessa, ehkä viiden maissa, pyysin päästä jalkeille ja kävelin hoitajan avustamana tippatelineen kanssa vessaan. Vessareissu sujui hyvin, mutta huoneeseen tultua huomattiin yhden tähystysreijistä vuotavan verta reiluhkosti, mutta vuoto tyrehtyi painamalla. Toisen kerran illemmalla tehty vessareisu ei enää saanut reikiä vuotamaan, mutta jouduin soittamaan kelloa vessassa, kun alkoi ihan mahdottomasti pyörryttää, ja sitten mentiinkin kahden hoitsun saattelemana takaisin huoneeseen. Illalla kävi pari vierastakin, vertaisryhmästä mun pikkumasun "kummi" ja samassa talossa työskentelevä ystäväni. Pumppusukkien tasaisesta puhinasta x 3 huolimatta yö meni aika mukavasti ja sain nukuttuakin. Verenpainetta ja tippaa vahdattiin ja vaihdeltiin välillä, mutta ei se haitannut unta.
Seuraavana aamuna sain pumppusukat ja tipan irti, liikkuminen helpotti huomattavasti, ja pääsi itsekseen käymään vessassakin. Aamupalaksi tuli järjettömän kokoisessa kulhossa voilta maistuvaa mannavelliä, mustikkakiisseliä ja kahvia. Sain muutamia teelusikallisia syötyä, ja huomasin, etten voi makeaa syödä, siitä tuli kylmä hiki ja huono olo. Esimerkiksi mehu ei vaan käynyt. Päivä sujui käytävällä hiihdellen, kutoen ja torkkuen sekä huonekavereiden kanssa jutellen. Ruuaksi oli sosekeittoja, joita taas varovasti maisteltiin. Illalla söin kokonaisen pienen laktoosittoman banaanijugurtin, enkä muista että milloinkaan olisin syönyt mitään yhtä hyvää! Pumppusukat jäi yöksi laittamatta vaikka aiemmin niin uhkailtiin, ja yö sujuikin mukavammin ilman niitä.
Viimeisenä aamuna heräsin jo aikaisin ja kävin suihkussa. Ihana olo, kaikesta siitä sängyssänyhräämisestä oli ihan lähmäinen olo. Lääkärimme "Cruella" purjehti kävelytelineineen (tietsikkapöytä) heti 7.30 lukemaan lakia meille ja antoi kotiutumisluvan iltapäivälle. Sitähän siinä sitten loppupäivä odoteltiinkin :) Omat vaatteetkin vaihdettiin oitis luvan hellittyä. Heti puolenpäivän jälkeen fyssari ja ravitsemusterapeutti olivat jorinansa pitäneet ja suuntasin ekana pois osastolta. Mies oli saanut auton parkkiin tietty kaikkein kauimmaselle parkkikselle, ja lievä tutina ja kylmä hiki oli, kun sinne käveli, olihan siihen mennessä syönyt vasta aamupalan! Mies haki mulle juotavan jugurtin ja desi sitä riskasikin jo kummasti oloa. Se on asia, mistä vähän hoitajia kritisoin ja mihin parantamisehdotuksia voisin antaa, että jo sairaalassaoloaikana muistuteltaisiin jatkuvasta juomisesta ja huolehdittaisiin siitä, että olisi mahdollisuus syödä niitä pieniä aterioita usein. Nyt laitoshuoltajat hakivat ruuat pois ennen kuin oli ehtinyt syödä "kaikkea". Onneksi hoksattiin aina nostaa jotain sivuun tarjottimelta, että pystyi myöhemminkin syömään.
Kotiutuminen on lähtenyt ihan mukavasti vauhtiin. Syön ja juon, siinä on opettelua ja muistamista kerrakseen. En alkanut keräämään itselleni vuosisadan ummetusta (been there, done that sektion jälkeen) vaan otin heti hyvissä ajoin pegorionia, ja aion ottaa vastakin, jos ei muuten tulosta synny :) Yhtä röyhtyä ja pieruahan tää nyt on, toivottavasti helpottaa jossain vaiheessa. Leikkauskaasut eivät ole suuremmin vaivanneet, muutamia "pistoksia" on ollut, mutta aika ohimeneviä. Olen nyt kotona pärjännyt kahdella 1g Panadolilla, ihan särkylääkkeettömäksi en ihan vielä uskalla heittäytyä. Juominenkin alkoi sujua paremmin, kun vertaisvinkin mukaan laitoin vesipullooni ihan muutaman tipan light-mehua, alkoi vesi uppoamaan suussa pyörimisen sijaan :)
Eli siis täällä kaikki hyvin, ja hyvillä mielin leikkauksesta olen. Viisi pientä reikää ja muutama sulava ommel on vatsalla vielä, mutta täältä tullaan, uusi elämä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)