Kohti uutta vuotta

Joulu onnekkaasti ohi tänä vuonna. Ei se ollut maailman kamalin joulu, mutta silti aika pakkopullaa. Liikaa tulee tehtyä vain siksi, että niin "kuuluu" tehdä jouluna, eikä siksi että oikeasti haluaisi ja se tuntuisi hyvältä. Iso askel oli joulukorttien lähettämättä jättäminen. Hups, noin vain! Ja mä jäin henkiin! Jos ensi vuonna löytyy inspis kortit askarrella ja lähettää, niin sitten lähetän ne, mutta jos ei - siitäkin selviää hengissä :)

Joulun syömiset pikkumasun kanssa onnistui ihan hyvin. Jouluruoka on äärettömän tönkköä ja raskasta, sen kyllä huomasi. Pieni annos riitti, ja maistui ihan hyvältä. Paino otti pienen spurtin alaspäinkin ja jäi taas siihen jumittelemaan. Mietin pitkin vuotta, että jos viikolla 52 tänä vuonna saan sanoa laihtuneeni 52kg, niin voin olla tyytyväinen. No - voin olla :) Keskimäärin jokaisena vuoden viikkona on massastani kadonnut kilo. Ei huono! Ja toivon saman tahdin jatkuvan ainakin juhannukseen!

Väsymys meinaa olla seurana, onneksi kohta 3kk tarkastuksen kohdalla tulee laajat labrat, joissa selviää hempan lisäksi b-vitamiinien taso. Lisäksi olen huomannut niinä harvoina kertoina, kun olen käynyt kävelemässä, että jalat alkaa loppulenkistä olla kuin keitettyä makaroonia... Arvelen että johtuu siitä, että en syö tarpeeksi hyviä hiilareita ennen lenkkiä. Pitääkin alkaa testata auttaisiko "hiilaritankkaus" ennen lenkkiä jaksamaan paremmin. Alkaa pieni liikuntakärpänen pureskella, saas nähdä saisinko vihdoin aikaiseksi mennä allejani lepattelemaan uimahalliin.... Pitäisi, mutta....

Kaikenkaikkiaan kaikki hyvin täällä, ja vielä pari päivää löysäilyä edessä ennen töihinpaluuta. Ihan hyvä näin :)

-50kg

paukahti eilen aamuvaakalla rikki. Projekti alkoi tän vuoden tammikuun puolivälissä. Aika voittajaolo, vaikka matkaa vielä useamman kymmenen kilon verran edessä onkin. Nyt ollaan yli puolenvälin kuitenkin ensimmäiseen tavoitteeseen matkalla. Normaalipainosta en uskalla edes haaveilla, mutta karvan verran yli puolenvälin matkalla sinnekin jos oikein räknää :)

Vaatekaapissa henkarit kolisee tyhjinä vastakkain. Aina kun kaapin avaan, lentää muutama asuste lattialla asuvaan ikean kassiin odottamaan jatkokäsittelyä. Kuluneet roskiin, paremmat myyntiin nettikirpulle... En aio niillä rahastaa, mut jos aina jonkun euron niistä sais - vaihtoehtona roskis tai Uffin laatikko... Vaan aikaa se nettikirpulla myyminenkin ottaa. Nyt ainakin oon ollut ihan puhki iltaisin eikä hommat tahdo vaatteiden kanssa oikein edetä.

Joulu oli sellainen kaukana tulevassa häämöttävä kammotus, mutta niinhän tuo on vain lähemmäksi tullut päivä päivältä. Jouluangstinikin on taipunut, oon tehnyt itse pipari- ja torttutaikinat ja lasten kanssa piparitalon. Eilen oltiin ukon kanssa lähikaupungissa jouluostoksilla, eikä mua edes ahdistanut koko päivänä :) Ehkä viime joulu Lanzarotella jouluaaton uinteineen auttoi vähän mun angstiin, nyt tuntuu ihan kivaltakin ajatukselta joulun laittaminen kotona. Se hyvä lämmin hellä meinaa hiipiä sisuskaluihin?

Blogihaaste

 Haaste


Haasteen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, jolta haasteen sait
2. Vastaa annettuihin kysymyksiin
3. Keksi 11 uutta kysymystä, jotka haluat antaa seuraavalle
4. Valitse viisi blogia, joilla on alle 100 lukijaa ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa

Minä kiitän Paksua Perhosta haasteesta. http://lihavin.blogspot.fi/


1. Onko tämä ensimmäinen laihdutuskuurisi?
-No ei. Kyllä mä pidän itseäni tässä lajissa jo aika professionaalina. Tämän "kuurin" voi laskea vakavasti otettavaksi yritykseksi numero 3 pienentyä, ja toivotaan, että kolmas kerta toden sanoo :)

2. Tiedostatko omat kompastuskivesi matkalla kevyempään olotilaan?
- Kyllä ne on ollut pakko herätä huomaamaan, niin usein juuri niihin samoihin kiviin on kompasteltu polvet verille.

3. Milloin painosi on muuttunut ongelmaksi?
- Vastaus riippuu siitä, katsotaanko asiaa minun vai muiden kannalta. Muille ihmisille mun paino on ollut ongelma silloinkin, kun se ei ole sitä minulle itselleni ollut. Mutta luulisin, että ongelma se alkoi olla oikeasti (vaikkei minulle itselleni sitä kuitenkaan tarpeeksi vakavasti) joskus yläasteaikoina, jolloin luulisin painoni hilautuneen yli 100kg.

4. Miten palkitset itseäsi hyvästä suorituksestasi?
-En oikein ole keksinyt mitään.... Kai mä kerjään läheisiltä päänsilitystä ja kehuja :) Ja ostin viimeksi itselleni uuden puhelimen palkinnoksi ekasta -30kg;sta, nyt pitäisi keksiä jotain kivaa taas, kun kohta menee -50kg rikki.

5. Mihin olet tyytyväinen itsessäsi?
Apua. En mä oikein tiedä. Vaatimattomasti vähän kaikkeen itsessäni - mutta sittenkään en juuri mihinkään. Kamalan vaikea kysymys!

6. Mihin haluaisit matkustaa - jos vain taivas olisi rajana?
- Haaveilen matkasta Karibialle... Jousimiehenä sisälläni elää kaukokaipuu. Jostain syystä Thaimaan suunta ei niinkään minua vedä puoleensa, Meksiko ja Karibia enemmänkin. Ja jossain Jenkeissäkin ois kiva käydä.Ja ihan missä vaan muuallakin. Maailma on mun ja nähtävää riittää :)

7. Ihanin lapsuusmuistosi?
- Vaikea eritellä, koska lapsuuteni oli tasaisen onnellinen ja turvallinen. Ne lapsuuden lämpimät pitkät kesät pienine reissuineen olivat parhautta. Ja joulu silloin, kun se vielä oli täynnä lapsenmielistä taikaa. Muistan edelleen miltä tuntui se eka joulu, joka ei enää tuntunut "miltään".

8. Milloin olet halunnut vaipua maan alle?
-Vaikka silloin, kun astuin Malmin asemalla ohi viimeisestä rappusesta ja lensin rähmälleni kymmenien ihmisten odottaessa juuri saapuvaa junaa asemalla. Hetken mietin viitsinkö kömpiä ylös ollenkaan. Nousin, ja kannoin polvissani mustelmina viikkotolkulla aseman metallirallin neliökuvioita.

9. Jos sinulle annettaisiin miljoona euroa lahjoitettavaksi, kenelle/mille sen lahjoittaisit?
- Uudelle lastensairaalalle. Sinne.

10. Mitä muuttuu elämässäsi kun paino putoaa?
-vaatekoko :) Toivon että itsetunto kohoisi ja alkaisin arvostaa itseäni enemmän. Kaipaan "normaaliuden" kokemusta, tulla kohdatuksi minuna eikä aina vain lihavana naisena.

11. Oletko onnellinen?
- Olen minä. Elämässäni on paljon sellaista, mistä olla onnellinen.

Haastan edelleen Katti Koon http://kattikoo.blogspot.fi/
                            Villasukkamummon http://villasukkamummo.blogspot.fi/
                             Kevenevän Taakan http://kevenevataakka.blogspot.fi/
                             Läskintappokoneen http://eneily.blogspot.fi/ ja
                             Darlingin Passing bystä http://pssnby.blogspot.fi/

Ja kysymykset haastetuille tulee tässä:
1. Jos voisit saavuttaa jotain päivässä, minkä asian haluaisit toteutuvan niin nopeasti ja miksi juuri sen?
2. Mikä on törkein kommentti ylipainostasi, minkä olet saanut kuulla?
3. Miten pukeutumisesi on muuttunut/tulee muuttumaan laihtumisen myötä?
4. Mistä ruokaan liittyvästä sinun olisi vaikeinta luopua ja miksi?
5. Mikä on paras terveellinen herkkusi?
6. Mikä sinulle on haastavinta painonpudotuksessa?
7. Mikä on parasta/kannustavinta, mitä sinulle on sanottu? Kuka sanoi?
8. Jos saisit vapaasti valita haluamasilaisen uuden auton, millainen se olisi? Merkki, malli, väri?
9. Mikä on lempipaikkasi kotonasi?
10. Miten haluat kehittyä?
11. Kelle blogimaailman kaverille haluaisit antaa ruusun kiitokseksi/kannustukseksi ja miksi?

Ihan uskomatonta miten aika kiitää

Sitä odotti leikkausta kuin kuuta nousevaa, ja ainakin minä olin valmistautunut siihen, että elämä sen jälkeen on vähintäänkin hankalaa monta kuukautta. Mutta so far so good - kaikki on mennyt niin hurjan hyvin, että välillä unohdan koko leikkauksen.

Olen malttanut tähän asti syödä hyvin varovasti kokeillen. Mistään ei tullut mitään oloja. Nyt tällä viikolla olen selkeästi syönyt liian nopeasti ja harkitsemattomasti pari kertaa ja kärsinyt sen jälkeen inhottavasta paineen tunteesta ruokatorvessa ja etovasta olosta. Varsinaisesti oksentanut en ole, mutta syljeskellyt suuhun nousevaa limaa ja lopulta sit joku "pulautuskin" on suuhun noussut, ja sitten on röyhtäyttänyt ja kohta olo onneksi onkin jo helpottanut. Yhtenä aamuna töissä oli aamupuuroksi ruispuuroa, jota suuremmin asiaa miettimättä söin - ja kärsin iltapäivään asti inhottavista suolistokrampeista. Ruis sellaisenaan ja noin reiluna määränä (joo hurjat alle 2dl, mut se on mun asteikon ylärajoilla) ei sovi herkälle pikkumasulleni. Ruisleipä ja hapankorppu menee pieninä määrinä. Ihan tervetulleita muistutuksia siitä, ettei enää voi syödä niinkuin ennen, puolihuolimattomasti ohimennen, jolloin syöntikertoja ja syömistä kertyi päivän mittaan huomaamatta.

Tänään käytiin taas aakkosasemalla syömässä ja sain lasten hinnalla seisovan pöydän ilman ongelmia. Ruoka maistui hyvältä ja sitä oli riittävästi. Anopilta tuli palautetta kaventuneista kasvoista ja onhan asiasta muutkin maininneet... Menen aina ihan hämilleni palautteesta, vaikka pitäisi ottaa kehut rinta rottingilla vastaan - eihän tätä ihan ilman omaa kovaa työtä ja tahtoa ole saavutettu! Vaikka en aina sitä osaa näyttää, olen yleensä tuttujen sanomisista otettu ja onnellinen...Mieskin puristelee nykyään niin että oon kohta mustelmilla ;)

Että näin täällä mennä keikutaan, kohti hoikempaa minää! Kilo ja viikko kerrallaan. Usein juuri siinä tahdissakin!

Jumituksia

On se tämä prosessi siitä jännä, että jumitus on ihan päivän sana. Milloin jumittaa vatsa, paino ja milloin aivot. Yhtä jumia!

Eilen oltiin miehen työpaikan pikkujouluissa, jotka tänä vuonna olivat kaupungissa musiikkiteatterissa illallisineen. Tarjolla oli bataattikeittoa tuoreen patongin kanssa, mulle pääruuaksi lohta lisukkeineen ja jälkiruuaksi vielä suklaakakku kahvin kera. Jännitin "julkista" syömistä etukäteen hirveästi, sitäkin, että saanko vaihdettua kaikille muille tilatun häränfilee-annoksen kalaan, vaikka etukäteen se olikin jo sovittu. Kaikki onnistui kuitenkin hienosti ja ruoka oli syntisen hyvää. Sitkeässä elää itsensäkidutus-dieetti-ajattelu; jos syö hyvää ja hyvin, ei voi laihtua. Nyt todella nautin hyvästä ruuasta pikkumasun rajoissa, mutta todellakin söin vatsani sopivan täyteen ja maistelin kaikkea tarjolla ollutta. Osan ujutin miehen lautasellekin :) Alkoholia olisi ollut myös tarjolla kuohuvasta jälkiruoka-aveceihin, mutta ne skippasin sujuvasti. En uskalla alkaa kokeilemaan julkisella paikalla viinin sopivuutta! Eikä vielä ole sen aika, ei mun tee yhtään mielikään, joten siinä mielessä haittaa asiasta ei tullut kuin pöytäseuralle, joille sepitin jotain lääkekuurista... Leikkauksen jälkeenhän pienikin määrä alkoholia voi kolahtaa päähän kuin metrinen halko, ja aiheuttaa kovan (mutta nopean) humalatilan. Show oli upea ja puitteet teatterissa ihastuttivat vielä näin toisellakin käyntikerralla.

Aamulla oli olo hieman väsynyt valvomisesta, ja onhan se sosiaalisessa tilanteessa vieraiden ihmisten kanssa oleminen vähän uuvuttavaa sekin. Olen edelleen jotenkin hyvin epävarma itsestäni enkä oikein tiedä mitenpäin olisin. Aamulla oli myös tosi turvonnut olo, ja olinkin ihan varma, että paino on plussalla eilisen mahdottoman syömisen jälkeen, vetäsin vielä kreikkalaista jugurttia puoliltaöin kotiutuessamme... vaan ei, paino oli eilisaamusta 600g alempana. Milloin tän oikeasti tajuaa, että leikkauksen jälkeen laihtuu tehokkaimmin sillä, että SYÖ...ei tarvitse syödä herkkuja eikä napostella, mutta pikkumasun rajoitusten puitteissa voi syödä ja ruuasta SAA nauttia. Taitaa mennä tovi, ennenkuin aivot osaa muuttaa entiset pinttymät uudenlaisiksi.

Mutta hyvä näin, nyt lauantain puuhiin. Hyvää viikonloppua kaikille,  jotka mun blogiin eksyy. Saa kommentoidakin, jos siltä tuntuu!

Piilossa, suojassa kaikelta

Miten mainiona suojamuurina onkaan nuo ylikilot toimineet kaikki nämä vuodet! Nyt, kun ympäriltä on kadonnut jo kohtalaisen reilusti tavaraa, on alkanut tulla vähän suojaton olo. Olenko vasta nyt valmis kohtaamaan maailman ilman iskuja pehmentävää läskiä ympärilläni? Vai olenko vieläkään valmis?

Se, että olen ollut lihava, on varmasti ollut eräänlainen suunnan näyttäjä sille, miten muut ihmiset ovat minua kohdelleet, mutta nyt olen alkanut ymmärtää, että se on ollut myös suunnan näyttäjä minulle itselleni: olen ehkä tiedostamattakin käyttäytynyt niin, kuin lihavan ihmisen kuuluu. Olen ollut mukavan leppoisa ja välillä ehkä jopa yliystävällinen. Ihan kuin kompensoisin lihavuuttani olemalla muuten mahdottoman mukava... Siis ihan sairas ajattelumalli!

Ei sillä, matkani kohti normaalimpaa painoa on vasta hätinä puolivälissä, ettei tässä sen puoleen vielä ole kiire. Mutta miten voisin valmistaa itseäni kohtaamaan maailman - ja itseni- ilman suojamuureja?

Terveiset sukkatehtaalta

Sitä se on ollut mun saikku, istumista kutimen kanssa sohvannurkassa. Oonpaha saanut muutamat sukat eteenpäin, ja vielä muutamat pienemmät pitäis saada aikaiseksi. Alkaa vaan jo vähän tympiä noi iltapäivän ohjelmat telkusta, hohhoijaa. No olen mä käynyt lenkillä joka päivä melkein ja eilen lähikaupungissa ostoksilla ja kampaajalla piristymässä Maanantaina pitäisi suunnata takaisin töihin, vähän jännittää kyllä. Fyysisesti pystyn kyllä ihan hyvin varmaan jo töihin, mutta jännittää pitääkö selitellä poissaoloa, syömisiä ym. En vaan jaksaisi yhtään keksiä hyviä selityksiä pitkälle poissaololle ja pienille annoksille, vallankin kun olen kuullut poissaoloni aiheuttaneet mietintöjä siitä, miten mulla voi olla niin paljon lomaa... En kaikille sanonut olevani saikulla... My life, my business. Deal with it.

Käytiin viikonloppuna maailmalla isossa ostarissa shoppailemassa, lähinnä lapsille talveen tarvittavaa, mutta myös minä olin takkia vailla ja samoin kenkiä. Kiersin kenkäosastoja ensin kuin kissa kuumaa puuroa, arkana edes sovittamaan, mutta löysinkin sitten ihan kivat kiilakorolliset nilkkurit, joilla mun suureksi yllätykseksi on hyvä kävellä. Ja takin, Zizzin ale-rekistä. En olekaan ennen Zizzissä käynyt, ja voi olla ettei kukkaro anna myöden montaa ostosta sieltä tehdäkään. Vaan iloinen yllätys oli ihmisenkokoiset myyjät! Oon aina ollut tosi huono arvioimaan omaa kokoani suhteessa muihin, mutta mukana ollut mies oli sitä mieltä, että meitä palvellut myyjä oli minua isompi. Olen edelleen hieman skepitinen. Ei kai kukaan oikeasti voi olla minua isompi? Mutta takki on kiva, sopivaan hintaan,  eikä edes isointa kokoa kaupassa :)

Kaikki on sujunut ihan hyvin, edelleen. Oikea kylki välillä muistuttelee olemassaolostaan (sappikivet?) ja vatsantoiminta meinaa olla toisinaan työlästä, mutta muuten ihan jees. Nukkuminen mahallaan onnistuu taas ja kengät saa kumartumalla jalkaan. Kävin jopa ulkona syömässä viikonloppuna, ja vilautin ekan kerran FOTEGin korttia, aakkosasemalta sai sillä noutopöydän lasten hinnalla ongelmitta. Söin ehkä ½dl perunamuusia, muutaman sorvatun porkkanan, lusikallisen raejuustoa ja 1½ lihapullaa. Röyh.

Niin että tälläistä tänne, mitäs teille kuuluu?

Leikattiinkohan mut oikeasti?

Syöminen ja juominen sujuu ihmeen hyvin. Keskiviikkona tulee kaksi viikkoa leikkauksesta. En varmastikaan määrällisesti syö tarpeeksi enkä saa tarpeeksi kaloreita, mutta pääasia että pystyn syömään. Annoskoko on varmaan 1dl-1,5dl kerrallaan. Kuin todisteena siitä söin juuri viiliä 150g eli kokonaisen pikkupurkin. Mitä vetelämpi tai sosemaisempi ruoka, sitä helpommin sitä saan syötyä tuon puolisentoista desiä kerralla. Sen jälkeen on täysi olo, muttei mikään ähky kuitenkaan.

Juominenkin sujuu ihan hyvin, voin juoda helposti vettä (aluksi vesi vain pyöri suussa, mutta onneksi se helpotti parin päivän päästä siitä), mutta koska janoa ei oikein ole, ei sitä vain tule juotua tarpeeksi. Mulla kulkee koko ajan vieressä puolen litran vesipullo, ja tavoitteenani on ollut se pari kertaa päivässä tyhjentää, sit siihen päälle kahvit, maidot ja piimät. Vähästä juomisesta kun kärsii koko kroppa, ei vain päänsäryn muodossa vaan myös ummetuksena. Siitäkin jo yksi tuskallinen taistelu takana...

Liikkumista olen aloitellut kävelylenkeillä, jos sitten ensi viikon loppupuolella pääsisi vaikka uimaankin jo. Kävellä jaksan ihan hyvin jo suht pitkiäkin matkoja, kunhan vauhti pysyy kohtuullisena. Tulevaisuuden lenkeille mukaan lähtee kävelysauvat, ja haaveilen viime viikolla Elixirissä esitellyistä pumppusauvoista, jotka tuovat käsille lisätehoa kävelylenkeille ja niitä tituleerattiin "allintappajiksi". Sopii mulle siis paremmin kun hyvin, allinlöllöt lepattaa kuin siivet, ja varmaan vielä pahemmiksi vain käyvät painon laskiessa.

-42kg on saanut aikaan sen, että ihmiset oikeasti alkavat huomata muutoksen minussa. Ihan lyhyellä aikaa useampi ihminen on tullut sanomaan, että olen pienentynyt paljon ja useampi on myös sanonut, että minussa on joku hehku tai säteily, jollaista eivät ole aikoihin minussa nähneet. Tuntuuhan se mukavalta kuulla tuollaista <3 Kannustaa eteenpäin! Matkaahan tässä vielä on, mutta eteenpäin on suunta, edelleen!

Minulla on pikkumaha!

Eli pitkä odotus on palkittu uudelleenjärjestellyllä ruuansulatussysteemillä :)

Keskiviikkona kävelin reippaasti aamuseiskalta Leiko-osaston oven taa odottelemaan, ja siitä sitten suorilta vaatteiden vaihtoon. Olin vissiin niin hermostunut, että unohdin rintsikat avopaidan alle, ne kävin vielä myöhemmin "palauttamassa" vaatepussiin. Vastaanottava hoitsu kävi nopeasti perusjuttuja läpi, antoi esilääkkeet (panadol+zyrtec) ja sitten saikin istua odotushuoneeseen odottelemaan. Aika pian hoitajat (3kpl-tai yksi oli opiskelija, jolle annoin luvan olla läsnä) tulivatkin hakemaan, ja hissillä matkasimme kerrosta ylemmäs leikkaussaliin. Salissa kävin laverille pötkölleen ja sektiokokemuksesta viisastuneena en enää ollut ihan paniikissa, kun ympärillä alkoi mahdoton kuhina. Lääkintävaksi oli tälläkin kertaa komea ja lempeä, silitteli rauhoittavasti. Siis oikeasti, opetetaanko niille koulussa rauhoittavaa silittelyä?? :) No joo, sitten alkoi nukutuslääkäri touhuilla kanyylin laiton kanssa (onnistui vasta toisella yrittämällä, ekasta jäi muistoksi komea mustelma) ja lääkintävaksi jalkojen kanssa, sain hekumallisten tukisukkieni päälle pumppusukat ja jalat laitettiin "asentoon", ja sit kokeiltiin pöydän kallistus, jännittävän pysty oli pöydän asento. Tuli lätkää ja läpyskää sinne sun tänne reippaaseen tahtiin. Kaikki olivat iloisia ja hymyileviä ympärillä, ja taisin itsekin lohkoa vielä jotain. Sitten sain happimaskin kasvoilleni, ja kohta nukutuslääkäri sanoikin laittavansa nukutusaineen, pahoitteli että se kirvelee kädessä, mutta sitä kirvelyä odottaessa vintti sitten jo pimenikin.

Seuraava utuinen muistikuva on siitä, kun salissa/ heräämössä heräteltiin aika pian operaation jälkeen. Muistan kysyneeni legendaarisesti: "olenko mä hengissä"  - ja myöntävän vastauksen jälkeen jatkoinkin unia, kunnes taas heräteltiin ja kyseltiin kipuja. En ole ihan varma kiputasostani, mutta nähtävästi muhun sattui, koska pyysin muutamaan kertaan lisää kipulääkettä. Siksipä kai pääsinkin osastolle vasta noin yhden aikaan, kun piti huilailla heräämössä vähän pisempään tujun lääkityksen takia. Osastolla minut kärrättiin huoneeseen, jossa torkuskelin ja naputtelin tekstiviestejä ja taisin jonkun puhelunkin soittaa. Huoneessa oli alkuun (verhojen takana toki)joku papparainen, joka kyllä illanedellä lähti jatkohoitoon muualle. Parin tunnin päästä tuli viereen toinen peti, kohtalotoveri, ja vielä illemmalla kolmas. Jossain vaiheessa, ehkä viiden maissa, pyysin päästä jalkeille ja kävelin hoitajan avustamana tippatelineen kanssa vessaan. Vessareissu sujui hyvin, mutta huoneeseen tultua huomattiin yhden tähystysreijistä vuotavan verta reiluhkosti, mutta vuoto tyrehtyi painamalla. Toisen kerran illemmalla tehty vessareisu ei enää saanut reikiä vuotamaan, mutta jouduin soittamaan kelloa vessassa, kun alkoi ihan mahdottomasti pyörryttää, ja sitten mentiinkin kahden hoitsun saattelemana takaisin huoneeseen. Illalla kävi pari vierastakin, vertaisryhmästä mun pikkumasun "kummi" ja samassa talossa työskentelevä ystäväni. Pumppusukkien tasaisesta puhinasta x 3 huolimatta yö meni aika mukavasti ja sain nukuttuakin. Verenpainetta ja tippaa vahdattiin ja vaihdeltiin välillä, mutta ei se haitannut unta.

Seuraavana aamuna sain pumppusukat ja tipan irti, liikkuminen helpotti huomattavasti, ja pääsi itsekseen käymään vessassakin. Aamupalaksi tuli järjettömän kokoisessa kulhossa voilta maistuvaa mannavelliä, mustikkakiisseliä ja kahvia. Sain muutamia teelusikallisia syötyä, ja huomasin, etten voi makeaa syödä, siitä tuli kylmä hiki ja huono olo. Esimerkiksi mehu ei vaan käynyt. Päivä sujui käytävällä hiihdellen, kutoen ja torkkuen sekä huonekavereiden kanssa jutellen. Ruuaksi oli sosekeittoja, joita taas varovasti maisteltiin. Illalla söin kokonaisen pienen laktoosittoman banaanijugurtin, enkä muista että milloinkaan olisin syönyt mitään yhtä hyvää! Pumppusukat jäi yöksi laittamatta vaikka aiemmin niin uhkailtiin, ja yö sujuikin mukavammin ilman niitä.

Viimeisenä aamuna heräsin jo aikaisin ja kävin suihkussa. Ihana olo, kaikesta siitä sängyssänyhräämisestä oli ihan lähmäinen olo. Lääkärimme "Cruella" purjehti kävelytelineineen (tietsikkapöytä) heti 7.30 lukemaan lakia meille ja antoi kotiutumisluvan iltapäivälle. Sitähän siinä sitten loppupäivä odoteltiinkin :) Omat vaatteetkin vaihdettiin oitis luvan hellittyä. Heti puolenpäivän jälkeen fyssari ja ravitsemusterapeutti olivat jorinansa pitäneet ja suuntasin ekana pois osastolta. Mies oli saanut auton parkkiin tietty kaikkein kauimmaselle parkkikselle, ja lievä tutina ja kylmä hiki oli, kun sinne käveli, olihan siihen mennessä syönyt vasta aamupalan! Mies haki mulle juotavan jugurtin ja desi sitä riskasikin jo kummasti oloa. Se on asia, mistä vähän hoitajia kritisoin ja mihin parantamisehdotuksia voisin antaa, että jo sairaalassaoloaikana muistuteltaisiin jatkuvasta juomisesta ja huolehdittaisiin siitä, että olisi mahdollisuus syödä niitä pieniä aterioita usein. Nyt laitoshuoltajat hakivat ruuat pois ennen kuin oli ehtinyt syödä "kaikkea". Onneksi hoksattiin aina nostaa jotain sivuun tarjottimelta, että pystyi myöhemminkin syömään.

Kotiutuminen on lähtenyt ihan mukavasti vauhtiin. Syön ja juon, siinä on opettelua ja muistamista kerrakseen. En alkanut keräämään itselleni vuosisadan ummetusta (been there, done that sektion jälkeen) vaan otin heti hyvissä ajoin pegorionia, ja aion ottaa vastakin, jos ei muuten tulosta synny :) Yhtä röyhtyä ja pieruahan tää nyt on, toivottavasti helpottaa jossain vaiheessa. Leikkauskaasut eivät ole suuremmin vaivanneet, muutamia "pistoksia" on ollut, mutta aika ohimeneviä. Olen nyt kotona pärjännyt kahdella 1g Panadolilla, ihan särkylääkkeettömäksi en ihan vielä uskalla heittäytyä. Juominenkin alkoi sujua paremmin, kun vertaisvinkin mukaan laitoin vesipullooni ihan muutaman tipan light-mehua, alkoi vesi uppoamaan suussa pyörimisen sijaan :)

Eli siis täällä kaikki hyvin, ja hyvillä mielin leikkauksesta olen. Viisi pientä reikää ja muutama sulava ommel on vatsalla vielä, mutta täältä tullaan, uusi elämä!

Viimeinen eneviikko: -2,2kg

Neljän viikon saldona -9,4kg ja tämän vuoden saldo sataa grammaa vaille 40kg. Jes!

Tänään olin leikkaavassa sairaalassa esikäynnillä. Kamalasti jännitti kyllä tänään kaikki, mutta toisaalta taas olen tosi luottavaisella mielellä. Onhan tätä ehtinyt jo odottaa, hienoa, että asiat vihdoinkin tässä pisteessä ja kohta olen pikkumasuinen minäkin. Hyvä oli nähdä paikat, että tietää minne mennä. Olen ensimmäisenä menossa leikkuriin aamusta. Ne tukisukat aiheuttaa paniikkia ja tuskanhikeä jo etukäteen, plaah. Vaan kiskonhan minä ne jalkaani kiltisti, kun käsketään.

Ene-viikko 3: -0,9kg

Kroppa v*ttuilee mulle! Eikun ne on ne menkat, jotka turvotuksellaan teki tepposet maanantain aamuvaakalla. Kyllä se siitä vielä laskee. Siihen -8kg:n saavuttamiseen uskon kyllä. Ja jos nyt oikein räknätään, se ei enää ole kuin ½ kg vajaa. Hyvä, että naistenvaivoista pääsen ennen leikkuria eroon, mutta jotenkin olisin halunnut fanfaarien saattelemana kirjata paremman viikkopudotuksen. Vaan aina ei voi voittaa.

Viikon päästä ihmettelen elämää pikkumasuisena. Kääk. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä ja taitaa vähän pelottaakin. Mutta en aio jättää leikkiä kesken. En halua jänistää ja löytää itseäni muutaman vuoden päästä etsimässä taas kaikkein suurimpia vaatekokoja kissojen ja koirien kanssa. En. ENENENENENENEN! Tämä tie katsotaan nyt loppuun asti. Toivon, että voin liittyä kohta niiden joukkoon, jotka sanovat tämän olleen elämänsä paras päätös.

En vaan tiedä osaanko kysyä, mitä pitäisi osata kysyä. Tunnen aina lääkäri/rt/sh käynneillä itseni ihan hölmöksi, kun mulla ei ole kysyttävää. Menen vain onnellisen tietämättömänä hölmönä prosesissa eteenpäin ja mulle käy kaikki :) No ei sentään nyt ihan niinkään, olenhan hankkinut paljon tietoa asiasta ja nähtävästi se oma tiedonhankita on vastannut niihin heränneisiin kysymyksiini jo.

Peilistä katsoo takaisin vähän vakava nainen, joka varovasti alkaa tajuta oikeasti pienentyneensä jo jonkin verran. Hitaasti mutta varmasti pää tulee kropan perässä :) Ostin viime viikolla farkut Citymarketista, aika huimaa! Vaikka ne oli pluskokoa, eivät olleet suurimmat kaupassa. Pikku jee sille! Ilman kylmetessä kaivoin esiin alesta muinoin hankkimani kuoritakin, joka oli jotenkin vähän nafti minulle. Ajattelin, että kyllä se nyt varmaan jo on sopiva. Oli joo - liiankin sopiva eli iso. Ihan käsittämätöntä ja uutta tälläinen. Minun kaapeissani vaatteet ovat aina kutistuneet, eikä toisinpäin :) Vaan ihan hyvä näin!

Vaatteet on mun aatteet

Kuten arvata saattaa, massiivisesti obeesin pukeutuminen on aina ollut asia erikseen... Asuin lapsuuteni maalla, jossa vaatekauppoja ei juuri ollut, joten paksun lapsen vaatettaminen oli kohtuullisen hankalaa. Muistan onnenhetket muutamista vaatteista, joista löytyi koko. Punamusta samettimekko ja farkkutakki, oi niitä onnen hetkiä :) Kun tunsi olevansa niinkuin muutkin... Muistan äidin joskus tuskailleen sopivien vaatteiden, varsinkin talviulkovaatteiden kanssa. Tuttu ompelija ompeli mittojen mukaan haalarihousuja ja joihinkin ostettuihin vaatteisiin teki korjauksia myös. Eka rintsikoidenosto on tuskaisessa muistossa edelleen. Olihan ne vähän nolot, kun ympärystä piti jatkaa jatkopalalla, jonka äiti ompeli kiinni...

Aloin yläasteikäisenä itse ostaa vaatteeni - liikuinhan maailmallakin ihan toiseen tahtiin kuin vanhempani. Kaupungista oli helpompaa löytää vaatteita. Ekalla kesätyötienestilläni ostin nahkatakin, se oli kanssa yksi unelmien täyttymys, vaikka hihat pitkät olikin. Postimyynti kävi tutuksi myös aika varhaisessa vaiheessa, ja vaatepaketteja tuli sitten ainakin Anttilasta ja pitkäaikaisesta suosikkikaupastani Miss Mary of Swedenistä, vallankin sieltä koin itse saavani "näköisiäni" vaatteita. Lukiokesänä tehty Kanadanmatka oli myös avartava; kun siellä olikin paljon pluskokoisia vaatteita kaupoissa. Siellä oli jopa paljon minuakin isompia ihmisiä, sekin tuntui jännältä, kun yleensä olin tottunut olemaan aina se suurin.

Viimeisen 10 vuoden garderobistani on kiittäminen lähes yksinomaan Ellosta, sen Pluskoot ovat pelastaneet minut monesta pulasta. Jopa kauppojen plus-mallistojen vaatteet ovat olleet lähes järjestään minulle liian pieniä, nyt alan vihdoin taas olla sellaisissa mitoissa, että mahdun jo niidenkin isoimpiin kokoihin. Viime talven talvitakkini oli kokoa 60/62. Nyt housukoko on 54/56, paidoissa tykkään pitää vielä reilumpia kokoja, mutta kaapistani löysin välikausitakin kokoa 50, joka meni heittämällä päälle :) Kovin moni ihminen tuskin ymmärtää, kuinka joku voi olla onnellinen mahtuessaan noin järjettömän suuriin vaatteisiin, mutta minun maailmassani ei ole ollut nelosella alkavia kokonumeroita yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Niitä kohti.

Tiedän jo nyt, että vaatekaappini tulee vielä räjähtämään liitoksistaan, kunhan matkani tästä vielä etenee....ja enää se ei johdu siitä, että vaatteeni olisivat järjettömän suuren kokoisia.

Ened-viikko 2: -1,9kg

eli kokonaispudotus tällä enellä nyt -6,3kg ja tänävuonna -36,8kg. Jiihaa.

Leikkaavan sairaalan rt soitti tänään, oli oikein tyytyväinen painonpudotukseen ja tsemppasi jatkamaan samaan malliin vielä pariin viikkoa. Jatkanhan minä, kun oon vauhtiin päässy :)

Syväluotauksia menneeseen

Olen paljon miettinyt elämääni lihavana, varsinkin sen "ISO" romaanin jälkeen... Faktaahan on, että minä olen ollut lihava aina, paljon painavampi kuin muut.

Muistan ala-asteen lääkärintarkastuksen, jossa lääkäri katseli nenänvarttaan pitkin pulskaa pikkuhousuista tyttöä edessään, ja lateli faktoja tiskiin. Kysyi, että onko käsitystä, miten voisit painoa pudottaa. Muistan vastanneeni, että lopetan syömisen, sitten laihdun. Lääkäriä nauratti. Muistan kuinka ala-asteen opettajani saarnasi kuinka ei pullaa voi syödä joka päivä, tai tulee niin lihavaksi ettei mahdu ovista....

Lapsena syömiseni oli kuitenkin aika normaalia. Vastoin kaikkien kukkahattutätien hyvää tarkoittavia vittuiluja minä en elänyt herkuilla enkä pullalla. Meillä syötiin aamulla kaurapuuroa ja muutenkin ruoka oli "tavallista". Ehkä salaattien määrä ei ollut kovin kummoinen ja ruokaan käytettiin tilamaitoa ja voita, mutta silti; herkkuja meillä ei syöty ylenmäärin, karkkiakin vain karkkipäivisin tai synttäreinä. Ruokaa oli vain liikaa suhteessa kulutukseen. Minä olin runotyttö ja lukutoukka, harrastukseni eivät olleet järin liikunnallisia; piano, lukeminen ja kirjeenvaihto. Hiihdin ja luistelin silti muulloinkin kuin koulussa pakosta.

Yläasteelle isolle kirkolle siirtyminen paitsi toi eteen sen faktan, että olin uuden ison luokan lihavin tyttö (oikeastaan koko koulun), myös linja-autoaseman ja kauppojen karkit olivat ulottuvilla toisin kuin ennen. Tulihan niitä sitten ostettua ja mutustettua. Ei olisi pitänyt. Koulukiusattu en ollut, tai kai minua vähän yritettiin kiusata, mutta pilkka ei uponnut, olin jostain kumman syystä silloin niin hyvällä itsetunnolla varustettu, että satunnaiset huutelijat sain mykistettyä sanomalla vastaan jotain nasevaa. Kyllä ne sanat silti osuivat ja upposivat. Muistan miten vessanrappusissa se cooli poika vinoili, että varo ettei rappuset hajoo ja luokan kovistyttö teippasi selkään "sopivasti lihava"- lapun. Silti minulle ei ole jäänyt päällimmäiseksi tunne, että olisin ollut kiusattu.

Se aika, kun muut alkoivat seurustella, oli lihavalle tytölle yksinäistä aikaa. Ihastuin minäkin, ja usein, mutta tarinat päättyivät aina siihen, isoon mutta:an. Säkenöivä luonteeni ja ihan nätit kasvoni eivät kompensoineet painoani. Se tuntui sen verran ikävältä, että taisin lohduttaa itseäni herkuilla riutuessani vastakaikuja jäävien tunteiden riepoteltavana...kavereita ja ystäviä minulla on aina ollut, poikiakin, mutta en seurustellut ennen nykyistä aviomiestäni. En kuitenkaan ollut ihan kokematonkaan, kelpasin joskus satunnaisesti maailmalla jollekin sängynlämmikkeeksi. Ehkä sekin on omat arpensa minuuteeni jättänyt.

Lukion jälkeen muutin omilleni, ja silloinkin syöminen muuttui, tuli nakit, makkarat ja perunasalaatti, sipsit, karkit, pizza ym. roskaruoka. Se vaihe onneksi kesti vain vajaan vuoden, sitten tapasin mieheni, joka olikin ensimmäinen mies, jolle kelpasin kiloineni. Siinä huumassa vastarakastuneina syötiin hyvin, ja taidettiin ensimmäisinä vuosinamme lihoa kumpikin...

Lapset olen saanut lihavana ja vaikka raskausaikana paino ei olekaan hurjasti noussut, on se sen jälkeen aina pompannut ylöspäin. Kahdesti olen laihduttanut tosissani, 11 vuotta sitten 30kg ja 3 vuotta sitten 28kg. Aina olen lihonut takaisin, korkojen kera.

Nyt olen laihtunut 35kg tämän vuoden aikana, enkä enää aio lihoa sitä takaisin. Siinä leikkaus auttaa minua, ei niinkään laihduttamisessa, sen osaan unissanikin, vaan siinä, etten voi enää lihoa takaisin.

Eka eneviikko: -4,4kg

Kuvittelin jo jossain välissä, että enemmänkin, mutta tuohon se jäi. Ihan hyvä tuokin.

Kun nälkä loppui, on mulla jäänyt yksi pussi jo pois päivästä. Syön nyt aamulla pirtelön, lounaalla easydietin pussin (vähän enemmän kaloreita, n. 170)+kasviksia, päivälliseksi nutriletin keitto+kasviksia ja iltapalaksi vielä pirtelö. Mitään "epämääräistä" ei vielä ole suuhun eksynyt, viikonloppuna meinasin olla niukkine kaloreineni kovilla kun tein vähän hommiakin, ja olen huomaavani että muisti pätkii tai pää on muutenvaan tosi hitaalla - tosi epänormaali olotila mulle...

Taidan huomenna ottaa lounaaksikin nutriletin keiton ja sheikata välipalapirtelön eli mennä reilusti viidellä pussilla. Jos se saisi taas jotain eloa koneeseen, ja vaakallakin näkyisi liikettä paremmin.

Itteänikin ärsyttää - mustahan ei pitänyt tulla tällänen valittaja, joka itkee kun paino ei putoakaan kiloa joka päivä ;) Niin se vaan näyttäs menevän, että epätoivo iskee herkästi...

Leikkaukseen 23 päivää. Vähän alkaa enemmän mietityttämään kaikki, ja jännittämään että miten menee nukutus ja leikkaus. Uskon, että kaikki menee hyvin, mutta tällä päällä pitää välillä vähän käännellä kiviä.

Pussipäivä nro 4 tälläerää

Toisen päivän iltana alkoi päätä särkeä ja eilisen päivän kärvistelin mahdottomassa nälässä, hyvä etten nuollut soppakuppia puhtaaksi syömisen jälkeen ...Mutta nyt tuntuisi, että se kamaluus on tältäerää ohi ja ei ole koko ajan kamala nälkä. Kroppa laskeutuu ketoosiin, luulen ma. Suussa on ihme maku, purkkaa kuluu. Ja sitä vettä. Ja vessassa saa ravata. Huomaa, että energiat on vähissä, mutta onneksi ei ihan vetämätön olo kuitenkaan, töissä ainakin on ihan hyvin sujunut ja kaikki on jaksanut tehdä, mitä täytyykin. Huonosti meniskin, jos toisin olisi :)

Kiitän itseäni rautaisesta itsekurista tällä erää, oikein ihmettelen miten kivutonta eilisestä kitupäivästä huolimatta tämä toistaiseksi on ollut. Olen kuitenkin joutunut laittamaan ruokaa ja tänään jopa leivoin töissä sämpylöitä aamupuurojämistä... Tuoksuivat ne hyvältä, mutta tiedän, etten edes maista. Kai tähän on niin kauan valmistautunut, että pää on mukana juonessa. Voihan se olla että parin päivän päästä olen valmis tekemään kamalia ja mieliteot riivaa, mutta varmaan tässä saa olla kuitenkin jokaisesta voitetusta päivästä kiitollinen. Paino kolmessa päivässä on pudonnut kolmisen kiloa, ihan hyvä viikkopudotus jo sekin, mutta tietysti mieli toivoo mahdottomia :) Pitää muistaa se kokonaistavoite tälle kuurille; 6-8kg miinusta, kaikki mitä menee sen yli on ihan jo extraa!

Että hyvin menee, mutta menköön :) Palataan astialle viimeistään sitten, kun ei enää mene niin hyvin!

Vertaisia, ISO ja viimeisiä aterioita

Siinäpä pähkinänkuoressa tämän viikon tapahtumat :) Rohkaistuin siis alueelliseen vertaistapaamiseen yhtenä iltana. Oli vähän jännää tavata naamakirjakuvista tuttuja ihmisiä ihan livenä. Siellä meitä oli sulassa sovussa, lihavia ja entisiä lihavia, matkan joka mutkasta taisi olla joku. Jotenkin konkretisiotui asia, kun tapasi oikeasti näitä saman tien kulkijoita. Uudestaankin aion tapaamiseen osallistua.

ISO taas on Pekka Hiltusen kirja, jonka ahmaisin kirjallisuusahmimishäiriöisenä yhdessä illassa. Rehellinen romaani lihavan naisen elämästä. Lihavakin voi olla terve. Miksi terveen lihavan täytyisi laihduttaa, jos itselleen kelpaa eikä ylipainosta ole haittaa kuin ympärillä oleville ihmisille? Monta ajatusta kirja herätti. Ei se paljon puhuttu rasismi kyllä kaukana ole siitä, miten lihavia kohdellaan nyky-yhteiskunnassa. Lihavuus on uusi spitaali, vaikka läski ei tartu. Itselle tuli tietysti vähän hassu olo, että miltäs tää oma hoitopolku nyt tämän romaanin jälkeen tuntuu... en tiedä. Tiedän että haluan elämässäni sen tietynlaisen normaliuden kokemuksen. Olen aina ollut joukon paksuin, en tiedä millaista on olla toisenlainen. Pelottaa se, miten tämä matka vaikuttaa pääkoppaan, perheeseen ja parisuhteeseen, mutta nyt on vain uskallettava.

Kaksi kokonaista päivää jäljellä normaalikokoisia normaaliaterioita. Maanantaina surahtaa sauvasekoitin ja sheikkeri, alkaa viimeinen ene-dietti ja käyn ravitsemusterpan vaakassa ja saamassa tsemppaukset jaksolle. Jännä nähdä mitä rt sanoo, olen mä nyt kuitenkin pudottanut vissiin 15kg siitä, kun viimeksi hänet tapasin :) Mutta tämä viikonloppu menee nyt sit vielä normiruualla. Olen vältellyt turhia hiilareita ja syönyt aika kasvispainotteisesti, sama meininki jatkuu vkonlopunkin. Jääkaapin ovesta tosin söin jo jäljellejääneet 4 päärynä-mantelisuklaalevyn palaa kiusaamasta diettiläistä. Tsemppiä tarvitaan, vaan eiköhän sitä löydykin, kun onhan tätä osuutta rojektista jo ehtinyt vähän odottaakin.

Vaan nyt venetsialaisviikonlopun viettoon mökkimaisemiin!

Kikkeliskokkelis, mitäs läksit, nii...

        Niin tän takia läksin. Kuva joulukuussa 2012.



Leikkauspäivä ilmoitettiin!

Tänään kesken työpäivän soi puhelin, ja leikkaavan sairaalan ravitsemusterapeutti soitti. Hän soitteli minulle jo pari viikkoa sitten painoa kyselläkseen, ja nyt soitti leikkausaikaa kertoakseen! Eli isosta painosta huolimatta selviän 4 vkon ene-jaksolla ja se pitäisi parin viikon päästä alkaa, leikkauspäivä lokakuun ekalla viikolla!

Siis että.... JEE! Onhan tätä odotettu. Prosessi kohdallani on kuitenkin potkaistu käyntiin jo keväällä -12. Paljon on tapahtunut senkin jälkeen, eikä pienin asia ole ne pudotetut 30kg. Tosin se lienee vain kolmannes siitä, mitä toivon saavani pois... Kunpa olisin ennustaja, ja tietäisin jo nyt, paljonko painan vuoden päästä... 30kg vähemmän? 40kg vähemmän, vaiko peräti 50kg vähemmän? Olisipa se hurjaa... Mutta kilo kerrallaan ja alaspäin!

Ja juu, parin viikon päästä tämäkin blogi on taas nimensä mukainen, pussikeittopäikky. Innosta touhukkaana otin jo inventaariokatsauksen jauhovarastooni, huomatakseni osan menneen vanhaksi... No, uusia kehiin. Muutamia EasyDietin pusseja tilasin, ovat maukkaampia ja jotenkin suolaisempiakin, lounaaksi töihin sopivia ja Nutrilettia muuhun nälkään. Kana- ja kasviskeitot on musta jopa ihan hyvän makuisia. Paremmin mulle melkein uppoaa suolaiset keitot kuin makeat pirtelöt. Niistä otin nyt jäljelläolevien muutaman suklaapussin kavereiksi Nutriletin vanilijaa ja Naturdietin metsämansikkaa. Ans kattoa kuin ämmän käy. Ene-jakson pudotustavoite olis sitten 6-8kg, muuten maksa ei pienene tarpeeksi ja leikkaus lykkääntyy. Kääk. Onnistun mä, onnistunhan?

Terveiset, kesäterveiset!

Itseäni olalle pontevasti taputtaen jaan kanssanne faktan, että puolessa vuodessa olen lyhyestä ylipaksusta varrestani karkoittanut ihan just 30kg. Hyvä minä! Kukaan ei tosin ole asiaa vielä "huomannut" tai ääneen minulle sanonut, meinaa välillä turhauttaa, kun tehnyt ison työn kuitenkin.... Ja homma jatkuu, edelleen. Periksi ei anneta ja jokainen kadotettu kilo ennen leikkuria on hyväksi. Sitä hoen itselleni kuin mantraa. Saisi kyllä joku jo huomatakin, ja kehaista. Vaikka se mies, joka nukkuu vieressä, mutta se näkee kuulemma joka päivä, eikä näe muutosta sen takia. Juupajuu.

Vaan etiäpäin on elävän mieli. Ruokapäiväkirjan täyttö jatkukoon. Tsemppiä kaikille muille saman tien kulkijoille!

Homma etenee

Hitaasti mutta varmasti, niin painonhallinnan, kuin leikkauksenkin osalta. Ylävatsan ultrassa kävin jo ja tähystysaikakin on parin viikon päästä. Sairastuin mahatauti-kuumeeseen helatorstaina, ja se tekikin hyvää noin kuukauden paikoillaan sahanneelle painolle, kerralla rysähti muutama kilo alaspäin, kun kipeänä ei oikein mikään maita.(Tauti itsessään ei ollut niin kiva, kuumetta 3 päivää putkeen ym) Saas nähdä paljonko painoa palautuu, kun alan taas syödä tavallisesti. Luulen, että pitää kiinnittää huomiota suolaisiin (kerää turhaa nestettä) sekä välttää liiallista proteiininsaantia, josko niillä eväin taas paino alkaisi laskea tasaisemmin. Onneksi on kiloklubi.

Plakkarissa on nyt n. 25 pudotettua kiloa, ja täytyy tunnustaa, että kovasti odotan näkeväni muutosta peilikuvassani. Omat silmät tuntuu olevan valikoivat, ja muutosta on vaikea nähdä, vaikka vaatekoko on jo pienentynyt. Ei vielä radikaalisti kaikissa vaatteissa, mutta joissain menee jo 2 vaatekokoa pienempi kuin ennen. Vertaisryhmässä rohkaistuin jakamaan kollaasin, jossa on vierekkäin musta helmikuussa otetut kuvat ja eilen otettu kuva, siellä ainakin sanoivat muutoksen huomaavansa selvästi. Tänään kukkakaupassa käydessä tuntui myös siltä että eräs tuttu kääntyi toisenkin kerran katsomaan - no, voi olla että katsoi vain sairastamisesta kalpeaa naamaa :)

Sain vuosi sitten lääkityksen korkeaan verenpaineeseen, ja n. 15 kadonneen kilon myötä puolitin lääkkeen, kun alkoi ylösnousut niin huippaamaan... Nyt tuli aika uusia resepti, ja jo ennen kuin asiasta tk:een soittelin, mittailin paineita ja ne olikin sellaiset, että lääkäri kehoitti kokeilemaan eloa ilman lääkettä. Paineet on pysynyt hyvällä tasolla ilman lääkettäkin. Se on hyvä juttu!

Oon edelleen vähän laiskanpuoleisesti saanut tekstiä tänne blogiin, ehkä leikkauksen lähestyessä sanaiset arkut aukeavat...

Pussiton päivä vol. x :)

Pussikuureilut on kuureiltu tältäerää jo pitkän aikaa sitten. Lopettelin pussit ekaan sisätautilääkärikäynnin jälkeen helmikuun lopussa. Hyvin sain painon ENEllä putoamaan ja jatkoin pussien jälkeen 1200-1500kcal/pvä -linjalla Kiloklubin ruokapäikkyä hyödyntäen. Toimii. Nyt urakkaa takana 3 kk ja miinusta 20kg. Homma jatkuu.

Kävin maanantaina tapaamassa gastrokirurgia, joka laittoi minut leikkausjonoon. En tiedä missä vaiheessa ihmisiä on vielä kirurgiltakin  peloteltu prosessista pois, kuulemma niinkin käynyt, mutta minun tieni on ollut hurjan tasainen ja helppo. Kukaan tapaamani ammattilainen ei ole kyseenalaistanut haluani leikkaukseen! VAIKKA minä en ole kokeillut laihdutuslääkettä ja vakavastiotettavia laihdutusyrityksiäkin elämäni varrelle mahtuu vain kaksi. No, tässä sitä ollaan ja mennään, kuitenkin. Olen jotenkin tosi tyytyväinen asialliseen ja hyvään kohteluun, mitä tässä vaiheessa olen saanut. Suurinta kiitollisuutta tunnen työterveyshoitajaa kohtaan, joka ensimmäistä kertaa kohtasi minut jotenkin niin kokonaisuutena, että tästäkin aiheesta saatiin alettua puhumaan. Entistä tth:ta vaan otti päähän, että tuokin läski tossa valittaa elämästään :)

Leikkauksen pitäisi tapahtua hoitotakuun puitteissa, eli puolen vuoden sisällä. Kirurgi sanoi, että syksyllä, kesätauon jälkeen, viimeistään lokakuun puolivälissä siis. Eli ei enää kauaa. Viimeinen "makkarakesä" alkamassa, joskin juuri miehen kanssa puhuttiin, ettei sentään taideta ensi kesänäkään enää makkaralla elää, vaan grilliin saa ladata kasviksia ja kanaa.

Hyvillä mielin eteenpäin, pitää nyt vaan aktivoitua kirjoittelemaan tännekin tuntemuksia matkan varrelta, jäisipä itsellekin muistiin asioita ja tuntemuksia. Paljon olen aiheesta lukenut, seuraan useaa aiheen blogia ja keskustelen vertaisryhmässä, mutta josko itsekin lusikkansa soppaan tunkisi, ainakin täällä omassa pussikeittopäikyssä :) Tosin se on elämäni viimeinen pussikuuri, joka häämöttää siellä syksyllä ennen leikkuuta....sikäli blogin nimi vanhenee matkan varrella, mutta ei kai se haittaa?!

Pussikeittopäivä nro 40

Tai jotain sinnepäin. Olen unohtanut miten haarukalla ja veitsellä syödään ja kiinteä ruokakin tuntuu oudolta.... No, ehkei ihan. Kohta kuuden viikon matkalle mahtuu muutama voileipä-repsahdus ja yksi kokonainen pussiton päiväkin. Miinusta 14 kg ja sisätautilääkäriltä vihreä valo laihdutusleikkaukseen.

Olen miettinyt lihavan ihmisen identiteettiäni. Pullea olen ollut aina, mutta lihavan leima lyötiin otsaan jo ala-asteella. Sitä hoettiin niin kauan, että minusta tuli sellainen ja aloin määrittää itseni lihavana. En tiedä olisko tarinani toinen, jos suhtautuminen olisi ollut toisenlaista. Olen aina pitänyt itseäni kaikkein lihavimpana. Silti olen hyväksynyt itseni ja tullut myös hyväksytyksi ystävien taholta.

Miten tästä aiheesta on NIIN vaikeaa kirjoittaa?? Kertoo kai jotain siitä, että vaikka näennäisesti ja pintapuolin pidän tätä palana kakkua, niin onpa tässä sittenkin joku sisempi taso, ja joku kipeä kohta, jota arveluttaa lähteä sorkkimaan.... Katsotaan, miten syvälle uskallan sukeltaa.

Jos uskallan.

Pussikeittopäivä nro 11

Jostain pitää aina aloittaa. Kirjoittaminen on ollut minulle vuosia henkireikä, ja ehkä se sitten toimisi tässäkin projektissa, kunhan alkuun pääsen.

Olen neljääkymppiä lähentelevä nainen, äiti ja vaimo. Lihava, tankki, läski, plösö ym ym olen ollut aina, jo lapsesta lähtien. Painoa hiipii lisää pikkuhiljaa. Tämä blogi toimii kainalosauvanani elämäni viimeisessä laihdutuksessa.