Viimeinen eneviikko: -2,2kg

Neljän viikon saldona -9,4kg ja tämän vuoden saldo sataa grammaa vaille 40kg. Jes!

Tänään olin leikkaavassa sairaalassa esikäynnillä. Kamalasti jännitti kyllä tänään kaikki, mutta toisaalta taas olen tosi luottavaisella mielellä. Onhan tätä ehtinyt jo odottaa, hienoa, että asiat vihdoinkin tässä pisteessä ja kohta olen pikkumasuinen minäkin. Hyvä oli nähdä paikat, että tietää minne mennä. Olen ensimmäisenä menossa leikkuriin aamusta. Ne tukisukat aiheuttaa paniikkia ja tuskanhikeä jo etukäteen, plaah. Vaan kiskonhan minä ne jalkaani kiltisti, kun käsketään.

Ene-viikko 3: -0,9kg

Kroppa v*ttuilee mulle! Eikun ne on ne menkat, jotka turvotuksellaan teki tepposet maanantain aamuvaakalla. Kyllä se siitä vielä laskee. Siihen -8kg:n saavuttamiseen uskon kyllä. Ja jos nyt oikein räknätään, se ei enää ole kuin ½ kg vajaa. Hyvä, että naistenvaivoista pääsen ennen leikkuria eroon, mutta jotenkin olisin halunnut fanfaarien saattelemana kirjata paremman viikkopudotuksen. Vaan aina ei voi voittaa.

Viikon päästä ihmettelen elämää pikkumasuisena. Kääk. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä ja taitaa vähän pelottaakin. Mutta en aio jättää leikkiä kesken. En halua jänistää ja löytää itseäni muutaman vuoden päästä etsimässä taas kaikkein suurimpia vaatekokoja kissojen ja koirien kanssa. En. ENENENENENENEN! Tämä tie katsotaan nyt loppuun asti. Toivon, että voin liittyä kohta niiden joukkoon, jotka sanovat tämän olleen elämänsä paras päätös.

En vaan tiedä osaanko kysyä, mitä pitäisi osata kysyä. Tunnen aina lääkäri/rt/sh käynneillä itseni ihan hölmöksi, kun mulla ei ole kysyttävää. Menen vain onnellisen tietämättömänä hölmönä prosesissa eteenpäin ja mulle käy kaikki :) No ei sentään nyt ihan niinkään, olenhan hankkinut paljon tietoa asiasta ja nähtävästi se oma tiedonhankita on vastannut niihin heränneisiin kysymyksiini jo.

Peilistä katsoo takaisin vähän vakava nainen, joka varovasti alkaa tajuta oikeasti pienentyneensä jo jonkin verran. Hitaasti mutta varmasti pää tulee kropan perässä :) Ostin viime viikolla farkut Citymarketista, aika huimaa! Vaikka ne oli pluskokoa, eivät olleet suurimmat kaupassa. Pikku jee sille! Ilman kylmetessä kaivoin esiin alesta muinoin hankkimani kuoritakin, joka oli jotenkin vähän nafti minulle. Ajattelin, että kyllä se nyt varmaan jo on sopiva. Oli joo - liiankin sopiva eli iso. Ihan käsittämätöntä ja uutta tälläinen. Minun kaapeissani vaatteet ovat aina kutistuneet, eikä toisinpäin :) Vaan ihan hyvä näin!

Vaatteet on mun aatteet

Kuten arvata saattaa, massiivisesti obeesin pukeutuminen on aina ollut asia erikseen... Asuin lapsuuteni maalla, jossa vaatekauppoja ei juuri ollut, joten paksun lapsen vaatettaminen oli kohtuullisen hankalaa. Muistan onnenhetket muutamista vaatteista, joista löytyi koko. Punamusta samettimekko ja farkkutakki, oi niitä onnen hetkiä :) Kun tunsi olevansa niinkuin muutkin... Muistan äidin joskus tuskailleen sopivien vaatteiden, varsinkin talviulkovaatteiden kanssa. Tuttu ompelija ompeli mittojen mukaan haalarihousuja ja joihinkin ostettuihin vaatteisiin teki korjauksia myös. Eka rintsikoidenosto on tuskaisessa muistossa edelleen. Olihan ne vähän nolot, kun ympärystä piti jatkaa jatkopalalla, jonka äiti ompeli kiinni...

Aloin yläasteikäisenä itse ostaa vaatteeni - liikuinhan maailmallakin ihan toiseen tahtiin kuin vanhempani. Kaupungista oli helpompaa löytää vaatteita. Ekalla kesätyötienestilläni ostin nahkatakin, se oli kanssa yksi unelmien täyttymys, vaikka hihat pitkät olikin. Postimyynti kävi tutuksi myös aika varhaisessa vaiheessa, ja vaatepaketteja tuli sitten ainakin Anttilasta ja pitkäaikaisesta suosikkikaupastani Miss Mary of Swedenistä, vallankin sieltä koin itse saavani "näköisiäni" vaatteita. Lukiokesänä tehty Kanadanmatka oli myös avartava; kun siellä olikin paljon pluskokoisia vaatteita kaupoissa. Siellä oli jopa paljon minuakin isompia ihmisiä, sekin tuntui jännältä, kun yleensä olin tottunut olemaan aina se suurin.

Viimeisen 10 vuoden garderobistani on kiittäminen lähes yksinomaan Ellosta, sen Pluskoot ovat pelastaneet minut monesta pulasta. Jopa kauppojen plus-mallistojen vaatteet ovat olleet lähes järjestään minulle liian pieniä, nyt alan vihdoin taas olla sellaisissa mitoissa, että mahdun jo niidenkin isoimpiin kokoihin. Viime talven talvitakkini oli kokoa 60/62. Nyt housukoko on 54/56, paidoissa tykkään pitää vielä reilumpia kokoja, mutta kaapistani löysin välikausitakin kokoa 50, joka meni heittämällä päälle :) Kovin moni ihminen tuskin ymmärtää, kuinka joku voi olla onnellinen mahtuessaan noin järjettömän suuriin vaatteisiin, mutta minun maailmassani ei ole ollut nelosella alkavia kokonumeroita yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Niitä kohti.

Tiedän jo nyt, että vaatekaappini tulee vielä räjähtämään liitoksistaan, kunhan matkani tästä vielä etenee....ja enää se ei johdu siitä, että vaatteeni olisivat järjettömän suuren kokoisia.

Ened-viikko 2: -1,9kg

eli kokonaispudotus tällä enellä nyt -6,3kg ja tänävuonna -36,8kg. Jiihaa.

Leikkaavan sairaalan rt soitti tänään, oli oikein tyytyväinen painonpudotukseen ja tsemppasi jatkamaan samaan malliin vielä pariin viikkoa. Jatkanhan minä, kun oon vauhtiin päässy :)

Syväluotauksia menneeseen

Olen paljon miettinyt elämääni lihavana, varsinkin sen "ISO" romaanin jälkeen... Faktaahan on, että minä olen ollut lihava aina, paljon painavampi kuin muut.

Muistan ala-asteen lääkärintarkastuksen, jossa lääkäri katseli nenänvarttaan pitkin pulskaa pikkuhousuista tyttöä edessään, ja lateli faktoja tiskiin. Kysyi, että onko käsitystä, miten voisit painoa pudottaa. Muistan vastanneeni, että lopetan syömisen, sitten laihdun. Lääkäriä nauratti. Muistan kuinka ala-asteen opettajani saarnasi kuinka ei pullaa voi syödä joka päivä, tai tulee niin lihavaksi ettei mahdu ovista....

Lapsena syömiseni oli kuitenkin aika normaalia. Vastoin kaikkien kukkahattutätien hyvää tarkoittavia vittuiluja minä en elänyt herkuilla enkä pullalla. Meillä syötiin aamulla kaurapuuroa ja muutenkin ruoka oli "tavallista". Ehkä salaattien määrä ei ollut kovin kummoinen ja ruokaan käytettiin tilamaitoa ja voita, mutta silti; herkkuja meillä ei syöty ylenmäärin, karkkiakin vain karkkipäivisin tai synttäreinä. Ruokaa oli vain liikaa suhteessa kulutukseen. Minä olin runotyttö ja lukutoukka, harrastukseni eivät olleet järin liikunnallisia; piano, lukeminen ja kirjeenvaihto. Hiihdin ja luistelin silti muulloinkin kuin koulussa pakosta.

Yläasteelle isolle kirkolle siirtyminen paitsi toi eteen sen faktan, että olin uuden ison luokan lihavin tyttö (oikeastaan koko koulun), myös linja-autoaseman ja kauppojen karkit olivat ulottuvilla toisin kuin ennen. Tulihan niitä sitten ostettua ja mutustettua. Ei olisi pitänyt. Koulukiusattu en ollut, tai kai minua vähän yritettiin kiusata, mutta pilkka ei uponnut, olin jostain kumman syystä silloin niin hyvällä itsetunnolla varustettu, että satunnaiset huutelijat sain mykistettyä sanomalla vastaan jotain nasevaa. Kyllä ne sanat silti osuivat ja upposivat. Muistan miten vessanrappusissa se cooli poika vinoili, että varo ettei rappuset hajoo ja luokan kovistyttö teippasi selkään "sopivasti lihava"- lapun. Silti minulle ei ole jäänyt päällimmäiseksi tunne, että olisin ollut kiusattu.

Se aika, kun muut alkoivat seurustella, oli lihavalle tytölle yksinäistä aikaa. Ihastuin minäkin, ja usein, mutta tarinat päättyivät aina siihen, isoon mutta:an. Säkenöivä luonteeni ja ihan nätit kasvoni eivät kompensoineet painoani. Se tuntui sen verran ikävältä, että taisin lohduttaa itseäni herkuilla riutuessani vastakaikuja jäävien tunteiden riepoteltavana...kavereita ja ystäviä minulla on aina ollut, poikiakin, mutta en seurustellut ennen nykyistä aviomiestäni. En kuitenkaan ollut ihan kokematonkaan, kelpasin joskus satunnaisesti maailmalla jollekin sängynlämmikkeeksi. Ehkä sekin on omat arpensa minuuteeni jättänyt.

Lukion jälkeen muutin omilleni, ja silloinkin syöminen muuttui, tuli nakit, makkarat ja perunasalaatti, sipsit, karkit, pizza ym. roskaruoka. Se vaihe onneksi kesti vain vajaan vuoden, sitten tapasin mieheni, joka olikin ensimmäinen mies, jolle kelpasin kiloineni. Siinä huumassa vastarakastuneina syötiin hyvin, ja taidettiin ensimmäisinä vuosinamme lihoa kumpikin...

Lapset olen saanut lihavana ja vaikka raskausaikana paino ei olekaan hurjasti noussut, on se sen jälkeen aina pompannut ylöspäin. Kahdesti olen laihduttanut tosissani, 11 vuotta sitten 30kg ja 3 vuotta sitten 28kg. Aina olen lihonut takaisin, korkojen kera.

Nyt olen laihtunut 35kg tämän vuoden aikana, enkä enää aio lihoa sitä takaisin. Siinä leikkaus auttaa minua, ei niinkään laihduttamisessa, sen osaan unissanikin, vaan siinä, etten voi enää lihoa takaisin.

Eka eneviikko: -4,4kg

Kuvittelin jo jossain välissä, että enemmänkin, mutta tuohon se jäi. Ihan hyvä tuokin.

Kun nälkä loppui, on mulla jäänyt yksi pussi jo pois päivästä. Syön nyt aamulla pirtelön, lounaalla easydietin pussin (vähän enemmän kaloreita, n. 170)+kasviksia, päivälliseksi nutriletin keitto+kasviksia ja iltapalaksi vielä pirtelö. Mitään "epämääräistä" ei vielä ole suuhun eksynyt, viikonloppuna meinasin olla niukkine kaloreineni kovilla kun tein vähän hommiakin, ja olen huomaavani että muisti pätkii tai pää on muutenvaan tosi hitaalla - tosi epänormaali olotila mulle...

Taidan huomenna ottaa lounaaksikin nutriletin keiton ja sheikata välipalapirtelön eli mennä reilusti viidellä pussilla. Jos se saisi taas jotain eloa koneeseen, ja vaakallakin näkyisi liikettä paremmin.

Itteänikin ärsyttää - mustahan ei pitänyt tulla tällänen valittaja, joka itkee kun paino ei putoakaan kiloa joka päivä ;) Niin se vaan näyttäs menevän, että epätoivo iskee herkästi...

Leikkaukseen 23 päivää. Vähän alkaa enemmän mietityttämään kaikki, ja jännittämään että miten menee nukutus ja leikkaus. Uskon, että kaikki menee hyvin, mutta tällä päällä pitää välillä vähän käännellä kiviä.

Pussipäivä nro 4 tälläerää

Toisen päivän iltana alkoi päätä särkeä ja eilisen päivän kärvistelin mahdottomassa nälässä, hyvä etten nuollut soppakuppia puhtaaksi syömisen jälkeen ...Mutta nyt tuntuisi, että se kamaluus on tältäerää ohi ja ei ole koko ajan kamala nälkä. Kroppa laskeutuu ketoosiin, luulen ma. Suussa on ihme maku, purkkaa kuluu. Ja sitä vettä. Ja vessassa saa ravata. Huomaa, että energiat on vähissä, mutta onneksi ei ihan vetämätön olo kuitenkaan, töissä ainakin on ihan hyvin sujunut ja kaikki on jaksanut tehdä, mitä täytyykin. Huonosti meniskin, jos toisin olisi :)

Kiitän itseäni rautaisesta itsekurista tällä erää, oikein ihmettelen miten kivutonta eilisestä kitupäivästä huolimatta tämä toistaiseksi on ollut. Olen kuitenkin joutunut laittamaan ruokaa ja tänään jopa leivoin töissä sämpylöitä aamupuurojämistä... Tuoksuivat ne hyvältä, mutta tiedän, etten edes maista. Kai tähän on niin kauan valmistautunut, että pää on mukana juonessa. Voihan se olla että parin päivän päästä olen valmis tekemään kamalia ja mieliteot riivaa, mutta varmaan tässä saa olla kuitenkin jokaisesta voitetusta päivästä kiitollinen. Paino kolmessa päivässä on pudonnut kolmisen kiloa, ihan hyvä viikkopudotus jo sekin, mutta tietysti mieli toivoo mahdottomia :) Pitää muistaa se kokonaistavoite tälle kuurille; 6-8kg miinusta, kaikki mitä menee sen yli on ihan jo extraa!

Että hyvin menee, mutta menköön :) Palataan astialle viimeistään sitten, kun ei enää mene niin hyvin!