Syväluotauksia menneeseen

Olen paljon miettinyt elämääni lihavana, varsinkin sen "ISO" romaanin jälkeen... Faktaahan on, että minä olen ollut lihava aina, paljon painavampi kuin muut.

Muistan ala-asteen lääkärintarkastuksen, jossa lääkäri katseli nenänvarttaan pitkin pulskaa pikkuhousuista tyttöä edessään, ja lateli faktoja tiskiin. Kysyi, että onko käsitystä, miten voisit painoa pudottaa. Muistan vastanneeni, että lopetan syömisen, sitten laihdun. Lääkäriä nauratti. Muistan kuinka ala-asteen opettajani saarnasi kuinka ei pullaa voi syödä joka päivä, tai tulee niin lihavaksi ettei mahdu ovista....

Lapsena syömiseni oli kuitenkin aika normaalia. Vastoin kaikkien kukkahattutätien hyvää tarkoittavia vittuiluja minä en elänyt herkuilla enkä pullalla. Meillä syötiin aamulla kaurapuuroa ja muutenkin ruoka oli "tavallista". Ehkä salaattien määrä ei ollut kovin kummoinen ja ruokaan käytettiin tilamaitoa ja voita, mutta silti; herkkuja meillä ei syöty ylenmäärin, karkkiakin vain karkkipäivisin tai synttäreinä. Ruokaa oli vain liikaa suhteessa kulutukseen. Minä olin runotyttö ja lukutoukka, harrastukseni eivät olleet järin liikunnallisia; piano, lukeminen ja kirjeenvaihto. Hiihdin ja luistelin silti muulloinkin kuin koulussa pakosta.

Yläasteelle isolle kirkolle siirtyminen paitsi toi eteen sen faktan, että olin uuden ison luokan lihavin tyttö (oikeastaan koko koulun), myös linja-autoaseman ja kauppojen karkit olivat ulottuvilla toisin kuin ennen. Tulihan niitä sitten ostettua ja mutustettua. Ei olisi pitänyt. Koulukiusattu en ollut, tai kai minua vähän yritettiin kiusata, mutta pilkka ei uponnut, olin jostain kumman syystä silloin niin hyvällä itsetunnolla varustettu, että satunnaiset huutelijat sain mykistettyä sanomalla vastaan jotain nasevaa. Kyllä ne sanat silti osuivat ja upposivat. Muistan miten vessanrappusissa se cooli poika vinoili, että varo ettei rappuset hajoo ja luokan kovistyttö teippasi selkään "sopivasti lihava"- lapun. Silti minulle ei ole jäänyt päällimmäiseksi tunne, että olisin ollut kiusattu.

Se aika, kun muut alkoivat seurustella, oli lihavalle tytölle yksinäistä aikaa. Ihastuin minäkin, ja usein, mutta tarinat päättyivät aina siihen, isoon mutta:an. Säkenöivä luonteeni ja ihan nätit kasvoni eivät kompensoineet painoani. Se tuntui sen verran ikävältä, että taisin lohduttaa itseäni herkuilla riutuessani vastakaikuja jäävien tunteiden riepoteltavana...kavereita ja ystäviä minulla on aina ollut, poikiakin, mutta en seurustellut ennen nykyistä aviomiestäni. En kuitenkaan ollut ihan kokematonkaan, kelpasin joskus satunnaisesti maailmalla jollekin sängynlämmikkeeksi. Ehkä sekin on omat arpensa minuuteeni jättänyt.

Lukion jälkeen muutin omilleni, ja silloinkin syöminen muuttui, tuli nakit, makkarat ja perunasalaatti, sipsit, karkit, pizza ym. roskaruoka. Se vaihe onneksi kesti vain vajaan vuoden, sitten tapasin mieheni, joka olikin ensimmäinen mies, jolle kelpasin kiloineni. Siinä huumassa vastarakastuneina syötiin hyvin, ja taidettiin ensimmäisinä vuosinamme lihoa kumpikin...

Lapset olen saanut lihavana ja vaikka raskausaikana paino ei olekaan hurjasti noussut, on se sen jälkeen aina pompannut ylöspäin. Kahdesti olen laihduttanut tosissani, 11 vuotta sitten 30kg ja 3 vuotta sitten 28kg. Aina olen lihonut takaisin, korkojen kera.

Nyt olen laihtunut 35kg tämän vuoden aikana, enkä enää aio lihoa sitä takaisin. Siinä leikkaus auttaa minua, ei niinkään laihduttamisessa, sen osaan unissanikin, vaan siinä, etten voi enää lihoa takaisin.