Kesä

En näemmä saa enää itsestäni mitään näppiksen kautta ulos. Plaah.


Paino - jumittaa.
Pää - jumittaa.
Opiskelut - alkaa elokuussa.
Kesän perhejuhlat - suoritettu, mekossa, kuulemma kauniina.


Vaan se pää.
JU- MIT- TAA.


Kaiken pitäs olla hienosti ja hyvin, ja mun onneni kukkuloilla ja rinta rottingilla.


Juuei. En oo.


En.


Ainakaan tänään.

Kesä keikkuen tulevi

Tämä blogi on jäänyt hävettävän huonolle päivitykselle. Kevät oli hei hulinaa ja näemmä sama boogie jatkuu kesää kohden. Pääsiäisen reissu sujui mukavasti ja siitäkin tuntuu olevan jo pieni iäisyys aikaa. Se turvavyö lentokoneessa mahtui ongelmitta ja sitä joutui kiristämäänkin, ennenkokematonta!!! Voisin vaikka vannoa matkustamotilojen suurentuneen muutenkin sitten edellisen lennon 😊 Ensimmäinen loma pikkumasuisena meni kaikinpuolin hienosti, tehtiin pitkiä kävelyitä ja nautittiin rauhallisesta, vasta kauttaan aloittelevasta kohteesta.

Painokin säikähti taas pari kiloa alaspäin. Kovin hidasta pudotus on leikkauksen jälkeen kyllä ollut, mutta niin kauan kun putoaa, en valita. Ihan 20kg:a ei ole vielä leikkausaamusta lähtenyt, ja aikaahan siitä on kohta jo 8 kk. Muuten kyllä olen saanut aika paljonkin palautetta muutoksestani, onpa minut kerran tunnistettu jopa vain äänestä 😋 Vaatekoko on kaikkein pahimmasta pienentynyt 10-14 numeroa. Olen ostanut jopa elämäni ensimmäiset mekot, edessä on ylioppilasjuhlat sekä oman pojan rippijuhlat. Jännittää pukeutuminen juhliin ihan tosissaan ja ystävät ovatkin väsyksiin asti joutyneet arvioimaan whatsappissa mun loputtomia selfieitä makutuomarin roolissa. Enkä tahdo uskoa sittenkään!!! Kai se on jotenkin sitä, ettei pää ole vieläkään muutoksessa mukana. Ravitsemusterapeuttini onneksi ymmärsi yskän ja sain lähetteen psykologille, joka auttaa minua minäkuvan muodostamisessa. Multa puuttuu pohja, jolle rakentaa, koska en ole ikinä aikuisiällä ollut näin "pieni".

Viikonloppuna repäisen ja lähden risteilylle tapaamaan muita tämän leikkauspolun läpikäyneitä. Toivottavasti tulee mukava reissu ja jaksan olla reipas ja sosiaalinen ennestään vieraassa porukassa. Uusia haasteita on luvassa myös lähiviikkoina, parit pääsykoe haastattelut ja soveltuvuus kokeet. Ihanhan tässä jännittää,  olenko 20 vuodessa muuttunutkin jotenkin alalle sopimattomaksi 😎

Summa summarum, life is good 😌

Hei hei mitä kuuluu?

Kun ei kuulu oikein mitään! Paino on jumitellut ja hidastellen pudonnut vain pari vaivaista kiloa nyt tämän vuoden aikana, sentään -55kg täyttyi juuri tänä aamuna, ja jumi nytkähti vihdoinkin vähän alaspäin. Edelleen käyn sinnikkäästi vaakalla ainakin aamuisin, silläpä se turhautuminen meinaakin iskeä... Ihan normaaliahan se on, että syistä erinäisistä aamupainoissa voi olla isojakin heittoja. No, pääasia että suunta yleisesti ottaen on tiukasti alaspäin. Niinhän se pitääkin.


Aloitin lihaskuntoharjoittelun fysioterapeutin kanssa. Oli tosi iloinen yllätys, että saankin 5+1 kertaa tavata fyssarin ihan tässä kotikunnassa liittyen tähän leikkausprosessiin. Fysioterapeutti, kenellä käyn, on oikein mukava ja osaa hyvin neuvoa ja ohjata. Syviä vatsalihaksia on etsitty, ja jalkakyykyn ihanuus ja kamaluus koettu. Kotiläksyjä oon yrittänyt tehdä myös tunnollisesti. Seuraavalla, kolmannella ohjauskerralla on sitten treffit paikallisella punttisalilla ja saan ohjausta siellä. Kivaa! Vaikka en ole mitään jumppaihminen, olen ihan motivoitunut tähän fysioterapiaan kyllä ja tekemään niitä liikkeitä.


Taannoin käydessäni terkkarilla B12-piikillä, kyselin häneltä olisiko mahdollista saada kopiota kouluaikaisista painotiedoistani. Sainkin ne sitten seuraavalla viikolla. Minulla itselläni ei nimittäin ollut mitään hajua milloin mun paino esim. on noussut yli sadan kilon. Nyt sain papereista haarukoitua sen kipurajan 13-14 ikävuoden väliin. Aika hurjaa, jos oikein alkaa ajattelemaan. Suurin papereista löytynyt paino oli lukion kakkosella sinne merkitty 112kg. Eli painan nyt sen verran kun varmaan lukion aloittaessani. Huisia. Tiedä miten tässä vielä taantuu, kun paino putoaa lukemiin, jossa olen viimeksi ollut teini-iässä... :)


Mutta eteenpäin on elävän mieli, ja satasen alitus hohtaa kirkkaana mielessä, toivon pääsiäiseen mennessä sen etapin saavuttavani. Tai mieluummin tietysti vähän ennen, lähdetään perheen kanssa lomamatkalle, ja siihen mennessä toivon saavani painon alle satasen. Odotan jo innolla ekaa kertaa lentokoneessa tälläisellä painolla, sillä isommalla massalla se kun on ollut... no, kyllähän te tiedätte. Sen lisäpalan pyytäminen on aina yhtä noloa, ja se myös, ettei se pöytä mahdu kunnolla alas vaan pitää syödä hankalasta naapurin pöydältä. Silläpä aina olen maksanut ylimääräisiä kymppejä, että saan itse valita istumapaikat, että olen voinut sijoittaa nuorimman lapsista viereeni, että tullut aavistuksen verran lisää tilaa itselle, ja on voinut lainata pöytää :) Nyt voi olla jo vähän eri boogie, jännityksellä odotan :)

Tajunnanvirtaa paksusta mielestä

Uudessa Kauneus ja terveys-lehdessä oli älyttömän hyvä juttu siitä, miten paljon laihtuneen mieli ei laihdu samaa tahtia kuin kroppa, ja miten vaikeaa vielä sellaisen, joka aina on ollut ylipainoinen, on päästä balanssiin muuttuneen vartalon ja minäkuvan kanssa. Niinpä, tell me about it.


Kovapäinen, kovapäisempi, minä. Vaikka kuinka kuvaan itseäni ja teen valokuvakollaaseja muutoksesta, niin silti peilistä katsoo vieläkin takasin  yli 50kg painavampi minä. Välillä peili heittää eteeni jonkun ihan vieraan kuvajaisen, jossa on jotain hämärästi tuttua. Olen utelias, sen voin myöntää, ja ärsyynnyn itsekin pelin tuijottelustani. Luulisi tuolla tuijottelumäärällä menevän faktojen hitaampaankin kaaliin - no ei mene ei :) Ehkä pikkuhiljaa. Tiedän, että tässä asiassa pitää vain malttaa olla itselleen armollinen. Ja että tämä vaan vie aikaa.


Kuluneen viikon aikana kovaan päähän on tehty lukuisia lempeitä kolautuksia. Ihana ystävä piti lempeän palopuheen siitä, miten mun pitää olla itsestäni ylpeä ja mennä rinta rottingilla, minun ei tarvise enää häpeillä itseäni. Tuntuu ihan käsittämättömältä kuulla tuollaista, ja olen todella onnellinen, että minulla on ystävä, joka niin uskaltaa sanoa, ja jolla on niin suuri sydän, että haluaa sanoa asioita suoraan. Minun NIIN tarvitsi kuulla tuo jonkun suusta!!! Välillä tuntuu, että aikaisemmin läheisinä pitämäni vähän pelkäävät mun muutosta? Tämä ON iso muutos, varmasti myös ystävillekin, mutta se, että minä laihdun, ei lihota heitä eikä ole keneltäkään pois.


Eilen oltiin juhlissa, jossa näin pitkästä aikaa joitain sisaruksiani perheineen. Kommentit olivat ihania, "perheen ruipeloa" kiusattiin lempeästi :) Hauskaa oli, että eräs vanhempi pariskunta ei tunnistanut mua, vaan olivat kysyneet siskoltani enkö minä olekaan tullut juhliin ja että kukas tuo nainen on :) Tulivat sanomaankin sitten, että eivät tunteneet kun olen niin muuttunut kesästä ja että olen "niin komea" nyt... Hei onhan mun täytynyt muuttua, kun mua ei enää tunnistettu!!! Myös eilen otettuja kuvia olen tuijottanut silmät solmussa: miten voi olla mahdollista, että en näytä normaalikokoisten ihmisten rinnalla mitenkään erityisen isolta?? Kuvista katsoo takaisin ihan ok näköinen, onnellisen näköinen vähän pyöreä nainen, joka hymyilee suupielet aika hauskasti kuopilla :)


Matkaa on vielä jäljellä. Haaveilen tänä vuonna 30kg pudotuksesta. Tämän pituisena olisin sitten edelleen ylipainoinen, mutta uskoakseni musta ei ikinä tule ihan normaalipainoista. Joskus jo tässä vaiheessa törmään minulle uusiin ihmetyksiin, jotka naurattavat. Pyyhkeet menevät ympärilleni kokonaan. Autossa voin nostaa lattialle pudonneen jutun odottamatta ensin auton pysähtymistä ja nousematta ensin itse autosta. Jopa reisieni välistä nykyään näkyvää auton penkkiä säikähdin kerran :) Yllätän toisinaan itseni istumasta jalka toisen päälle nostettuna. Ja joskus lenkillä meno tuntuu niin kevyeltä, että tuntuu että vähän juoksuaskeleita ottamalla voisi vaikka lähteä lentoon! Elämä on kuulkaas aika ihanaa!