Mikä tässä oikein mättää?

Tiedänhän sen - syöminen. Ihan koko helkutin ajan se sama kompastuskivi: syöminen. Viimeiset kolme vuotta elämästäni on pyörinyt ihan vain pelkästään syömisen ympärillä. Onko siis ihme, jos joko käsitys siitä on vinksahtanut vituralleen? Syöppö olen, en sitä kiellä, ja napostelu on alkanut yhä enenevässä määrin ottaa valtaa, ja suuhun eksyy ihan vääränlaista naposteltavaa. Annoskoot ovat kasvaneet 2dl:sta. Kotona syön leipälautasellisen, töissä ruoka mahtuu puolelle tavalliselle lautaselle. Arkisyöminen töissä onnistuu hyvin, mutta viikonloput ovat yhtä repsahdusta, jossa kustaan ja huolella koko viikon tsemppaukset. Toistuva kaava viikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen. Ei ihme, että vaaka näyttää jotakuinkin plusmiinusnollaa, vaikka odotan miinusmerkkistä lukemaa kuin kuuta nousevaa.

Ja ne pluskilot, joita ei vielä ole mahdoton määrä... Silti, ne tuntuvat siltä, että olisin palannut takaisin 160 kiloiseksi. Ei mitään armoa itselleni. Minäkuva on täysin hukassa. Hetkittäin näen itseni peilistä ihan mukiinmenevänä (helkutin isoon mukiin toki), mutta ne hetket ovat pian ohi ja palaan itseinhoon. Olen jopa huvitellut (vai rääkännyt itseäni, en tiedä kumpaa lie) Instassa selaamalla pluskokoisten bloggareiden kuvia. En osaa sijoittaa itseäni kehollisesti mihinkään väliin, järki sanoo että olen toki pienempi kuin monet bloggarit, mutta sydän ei usko. Ihmettelen ja ihailen oikeasti isojen ihmisten kehollista itseluottamusta, kun he muhkuroistaan ja alleista huolimatta poseeraavat kameralle hymyillen....

Minä en hymyile. Päivitin vastikään yhden profiilikuvan, johon rakas ihminen kommentoi, että hymyilisit joskus näissä kuvissa... En voi, kun ei hymyilytä. Minun elämäni on vakava asia. Haudanvakava. Olen jäänyt jumiin synkkyyteen ja kriittisyyteen ja tusinaan muuhun yhtä tyhmään asiaan, jotka nakertavat sisimmässä ja estävät onnelllisuuden. En tiedä millä tästä sätkitään eteenpäin! Tuntuu toivottomalta! Parisuhdekin taitaa vedellä viimeisiään, koska en kestä/siedä/halua mitään fyysistä. En suutele, koskettaminen ällöttää, seksuaalisia haluja ei kertakaikkiaan ole! Olen vain alavireinen, negatiivinen, passiivinen ja onneton, ja niin helkatin hukassa.

Kirjoitan pahaa pois, sana ja rivi kerrallaan. Aluksi ainakin haparoiden ja vähän anteeksipyytäen. Olkoon näppäimistö taikasauvani, jolla kevennän taakkaani.

Long time, no see.

Mitä tapahtui tälle raskassarjalaiselle, joka leikkauspöydän kautta lähti haeskelemaan normaalimpaa kokoa? Kahteen vuoteen en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa yhtään mitään. Kertonee pääkopan jumituksesta, mutta myös painon jumituksesta. En vaan ole saanut sitäkään pois, niin kuin olisi kuulunut. Pussikeitot ovat kyllä taakse jäänyttä elämää minun kohdallani, mutta en ala blogia sittenkään uudelleen nimeämään.

Kuluneet pari vuotta ovat olleet oikeasti yhtä jumitusta. En ikinä olisi uskonut ennen leikkausprosessiin lähtemistä, millaiseen prässiin joudun. Pääparalla on ollut täysi työ pysyä mukana, ja siinähän kävi vähän sitten niin, että koska palikat eivät riittäneet asioiden käsittelyyn, alkoi mieliala sahata pohjamudissa. Kävin juttelemassa vuoden verran minäkuvasta psykologilla, ja ehkä se vähän auttoi, ehkä enemmänkin olisi saanut auttaa. Haasteellista on ollut ja voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, ettei minulla KOSKAAN ole ollut itsetunto näin alhaalla kuin se nyt on. Olen laihtunut siitä, mitä isommillani olin, mutten vieläkään ole sopiva!

En ole sopiva itselleni. Syytän ja syyllistän itseäni epäonnistumisesta. Nyt kun olen saanut 6-7kg takaisin, on oma pää sitä mieltä, että ollaan takaisin lähtöruudussa vaikka vaaka edelleen näyttää yli 50kg vähemmän kuin ennen. Ei riitä, ei näemmä minulle. En tiedä mikä muuttuisi jos pääsisin alle sen oman "haamurajani", tuskin mikään. Yritän tolkuttaa itselleni, että kyllä voin olla hyvä jo tälläisenä- pää vain ei usko... En uskalla kovinkaan tuulettaa itseäni läheisille, en halua kuormittaa ketään sen enempää, kun kyllä tässä ajassa jokaisella on taakkaa kannettavana. Puoliso ei ymmärrä. Olen vissiin ihan hyvä, end of the story, hittojako sitä jatkuvasti jauhamaan.

Kävin eilen taas ravitsemusterapeutilla, hoitosuhde ei ole onneksi missään vaiheessa katkennut ja siitä olen onnellinen. Nyt hän tsemppaa minua, että pääsin niistä kertyneistä kiloista takaisin siihen lukemaan, missä pitkään oltiin, ja tiedä vaikka sen allekin, jos saan tsempin päälle ja syömiset järkeistettyä. Kunpa tämän jaksaisin nyt ottaa asiakseni, ja saisin aikaseksi vähän aktivoitua liikkumaankin.

En ole saanut itsestäni ulos mitään kirjallista (paitsi paksun nivaskan koulutöitä, kaksi opiskeluvuotta täyttyy pian), ja uskon että siinä on yksi syy siihen, että olen mennyt niin syvälukkoon jollain tavalla. En jaksa tätä nyt pikaisesti kirjoittamaani oikolukea tai miettiä sen tarkemmin tai syvällisemmin, tämän tekstin funktio on vain tehdä minut uudelleen jollain lailla näkyväksi! Kirjoittaa pahaa pois, purkaa ajatusvyyhtiä edes jostain kulmasta, edes vähän. Kirjoittaminen on minulle aina ollut itseni purkamiskeino, yritän ottaa sen uudelleen käyttöön. Uskon, että kirjoittaminen voisi auttaa minua.

Että täällä sitä kompuroidaan, ja toivottavasti tästä lähtee kaikinpuolin uusi alku, tälle blogillekin :)