Tajunnanvirtaa paksusta mielestä

Uudessa Kauneus ja terveys-lehdessä oli älyttömän hyvä juttu siitä, miten paljon laihtuneen mieli ei laihdu samaa tahtia kuin kroppa, ja miten vaikeaa vielä sellaisen, joka aina on ollut ylipainoinen, on päästä balanssiin muuttuneen vartalon ja minäkuvan kanssa. Niinpä, tell me about it.


Kovapäinen, kovapäisempi, minä. Vaikka kuinka kuvaan itseäni ja teen valokuvakollaaseja muutoksesta, niin silti peilistä katsoo vieläkin takasin  yli 50kg painavampi minä. Välillä peili heittää eteeni jonkun ihan vieraan kuvajaisen, jossa on jotain hämärästi tuttua. Olen utelias, sen voin myöntää, ja ärsyynnyn itsekin pelin tuijottelustani. Luulisi tuolla tuijottelumäärällä menevän faktojen hitaampaankin kaaliin - no ei mene ei :) Ehkä pikkuhiljaa. Tiedän, että tässä asiassa pitää vain malttaa olla itselleen armollinen. Ja että tämä vaan vie aikaa.


Kuluneen viikon aikana kovaan päähän on tehty lukuisia lempeitä kolautuksia. Ihana ystävä piti lempeän palopuheen siitä, miten mun pitää olla itsestäni ylpeä ja mennä rinta rottingilla, minun ei tarvise enää häpeillä itseäni. Tuntuu ihan käsittämättömältä kuulla tuollaista, ja olen todella onnellinen, että minulla on ystävä, joka niin uskaltaa sanoa, ja jolla on niin suuri sydän, että haluaa sanoa asioita suoraan. Minun NIIN tarvitsi kuulla tuo jonkun suusta!!! Välillä tuntuu, että aikaisemmin läheisinä pitämäni vähän pelkäävät mun muutosta? Tämä ON iso muutos, varmasti myös ystävillekin, mutta se, että minä laihdun, ei lihota heitä eikä ole keneltäkään pois.


Eilen oltiin juhlissa, jossa näin pitkästä aikaa joitain sisaruksiani perheineen. Kommentit olivat ihania, "perheen ruipeloa" kiusattiin lempeästi :) Hauskaa oli, että eräs vanhempi pariskunta ei tunnistanut mua, vaan olivat kysyneet siskoltani enkö minä olekaan tullut juhliin ja että kukas tuo nainen on :) Tulivat sanomaankin sitten, että eivät tunteneet kun olen niin muuttunut kesästä ja että olen "niin komea" nyt... Hei onhan mun täytynyt muuttua, kun mua ei enää tunnistettu!!! Myös eilen otettuja kuvia olen tuijottanut silmät solmussa: miten voi olla mahdollista, että en näytä normaalikokoisten ihmisten rinnalla mitenkään erityisen isolta?? Kuvista katsoo takaisin ihan ok näköinen, onnellisen näköinen vähän pyöreä nainen, joka hymyilee suupielet aika hauskasti kuopilla :)


Matkaa on vielä jäljellä. Haaveilen tänä vuonna 30kg pudotuksesta. Tämän pituisena olisin sitten edelleen ylipainoinen, mutta uskoakseni musta ei ikinä tule ihan normaalipainoista. Joskus jo tässä vaiheessa törmään minulle uusiin ihmetyksiin, jotka naurattavat. Pyyhkeet menevät ympärilleni kokonaan. Autossa voin nostaa lattialle pudonneen jutun odottamatta ensin auton pysähtymistä ja nousematta ensin itse autosta. Jopa reisieni välistä nykyään näkyvää auton penkkiä säikähdin kerran :) Yllätän toisinaan itseni istumasta jalka toisen päälle nostettuna. Ja joskus lenkillä meno tuntuu niin kevyeltä, että tuntuu että vähän juoksuaskeleita ottamalla voisi vaikka lähteä lentoon! Elämä on kuulkaas aika ihanaa!