Sitä odotti leikkausta kuin kuuta nousevaa, ja ainakin minä olin valmistautunut siihen, että elämä sen jälkeen on vähintäänkin hankalaa monta kuukautta. Mutta so far so good - kaikki on mennyt niin hurjan hyvin, että välillä unohdan koko leikkauksen.
Olen malttanut tähän asti syödä hyvin varovasti kokeillen. Mistään ei tullut mitään oloja. Nyt tällä viikolla olen selkeästi syönyt liian nopeasti ja harkitsemattomasti pari kertaa ja kärsinyt sen jälkeen inhottavasta paineen tunteesta ruokatorvessa ja etovasta olosta. Varsinaisesti oksentanut en ole, mutta syljeskellyt suuhun nousevaa limaa ja lopulta sit joku "pulautuskin" on suuhun noussut, ja sitten on röyhtäyttänyt ja kohta olo onneksi onkin jo helpottanut. Yhtenä aamuna töissä oli aamupuuroksi ruispuuroa, jota suuremmin asiaa miettimättä söin - ja kärsin iltapäivään asti inhottavista suolistokrampeista. Ruis sellaisenaan ja noin reiluna määränä (joo hurjat alle 2dl, mut se on mun asteikon ylärajoilla) ei sovi herkälle pikkumasulleni. Ruisleipä ja hapankorppu menee pieninä määrinä. Ihan tervetulleita muistutuksia siitä, ettei enää voi syödä niinkuin ennen, puolihuolimattomasti ohimennen, jolloin syöntikertoja ja syömistä kertyi päivän mittaan huomaamatta.
Tänään käytiin taas aakkosasemalla syömässä ja sain lasten hinnalla seisovan pöydän ilman ongelmia. Ruoka maistui hyvältä ja sitä oli riittävästi. Anopilta tuli palautetta kaventuneista kasvoista ja onhan asiasta muutkin maininneet... Menen aina ihan hämilleni palautteesta, vaikka pitäisi ottaa kehut rinta rottingilla vastaan - eihän tätä ihan ilman omaa kovaa työtä ja tahtoa ole saavutettu! Vaikka en aina sitä osaa näyttää, olen yleensä tuttujen sanomisista otettu ja onnellinen...Mieskin puristelee nykyään niin että oon kohta mustelmilla ;)
Että näin täällä mennä keikutaan, kohti hoikempaa minää! Kilo ja viikko kerrallaan. Usein juuri siinä tahdissakin!
Sinulle on haaste blogissani ;).
VastaaPoista